Susrajan Siimeksestä

Isänpäivä

2011-11-09T10:46:00.000+02:00

Äitienpäivä on perinteisesti se päivä, jolloin äidin työtä perheensä eteen halutaan erityisesti kunnioittaa. Äidille kukkia ja äidille kakkua, äidille valmis pöytä ja vapaata siivouksesta. Lahjaksi kenties jotain hemmottelevaa, aamiainen sänkyyn ja kyytipojaksi jotain kuplivaa. En voi kieltää, mii laiks!

Isänpäivän luonne on erilainen. Isänpäivänä isikin saa kenties aamiaisen sänkyyn, kortin ja uudet bokset tai kylpytakin. Mutta isänpäivänä harvoin kuulee kenenkään käyneen vaikka ravintolassa syömässä tai isän saaneen levätä ja töllöttää vaikka formulat telkusta rauhassa. Isänpäivänä keskitytään jotenkin isä-lapsisuhteeseen, tehdään perheenä jotakin kivaa. Isänpäivä on kuitenkin vain varjo äitienpäivästä, sellainen pakollinen no ettei tuu paha mieli-päivä. Miksi?

Tämän päivän isä saattaa olla melkoinen arjen sankari. Siinä missä pari sukupolvea sitten isi ei paljon kakkavaippaan kantaa ottanut ja kotityöt oli akkojen hommia, on isän rooli nykyään aivan erilainen. Isä osallistuu odotukseen ja tulee mukaan neuvolaan ja ultraäänitutkimuksiin, isä menee melkein aina mukaan synnytykseen, isä valvoo öitä äidin apuna, joskus äidin sijaan ja kakkavaippa vaihtuu yökkimättä siinä missä äidiltäkin. Isä opettelee lukemaan lastaan siinä missä äitikin ja kokkailee ja siivoaa, pyörittää huushollia tasaveroisena aikuisena. Tämä kaikki muutos niin pienessä ajassa, kun tuossa entisessä ajassa elävät miehet ovat edelleen läsnä hekin. Isyys elää murrosvaihetta, eikä se välttämättä ole miehelle ihan helppoa, kun viestit on nyky-yhteiskunnan ja omien isien ja isoisien (ja äitien ja isoäitienkin) puolelta mahdollisesti hyvin erilaisia.
Suotta te isät vähättelette, muutos parempaan vanhemmuuteen on ollut pieni askel yksilölle, mutta suuri yhteisölle.

Meidän perheessä on kaksi vanhempaa joilla on vahvuutensa ja joilla on heikkoutensa. Meidän perheessä on myös aika huippu isä. Naimisiin mennessäni tiesin valinneeni rinnalleni hyvän miehen, mutta en tiennyt, saatoin vain arvailla, olisiko mies hyvä myös isänä. Esikoinen syntyi kun olimme vielä hyvin nuoria, mutta mies heittäytyi isyyteen ihailtavan ennakkoluulottomasti. Jos paineita oli, niin ei niitä paljon huomannut. Koska imetykseni eivät onnistuneet, ei ollut mitään syytäkään sille, että äiti on selkeä ykkönen hoitajana, vastuun jaosta ei tarvinnut tapella, mies on kantanut osansa, jollei enemmänkin. Aina.

Nainen, äiti, ei aina osaa antaa isyydelle tilaa, siinä missä äiti itse saa yleensä hakea äitiyttään melko vapaasti. Myönnän, etten aina ole antanut itsekään. En ole pikkutarkka, eikä vauvojen varustelu ole koskaan ollut SE juttu, missä olen nipottanut, mutta hoitotavat, tarpeisiin vastaaminen ja sen tärkeys, niiden kanssa olen vahtinut miestä haukkana, soimannut jopa virheistä joita itsekin saatan sortua tekemään. Vasta kun olen ollut varma, että olemme samalla aaltopituudella, olen osannut höllätä reilusti. Eipä silti, perusteita vailla ei laadunvalvontani ole ollut, minähän lapsiini kuitenkin ehdin kotona ollessa paneutua huolella ja ajatuksella ja tänäkin päivänä voin ylpeydellä todeta, että isä ja lapset pärjää aivan varmasti, missä vaan ja milloin vaan, melkein kuinka kauan vaan. Kiitos miehelle siitä, että hän suhtautui luottavaisesti äitiyteeni ja joustavasti isyyteensä. Kuin myös on aina paikannut minua siinä, missä olen vanhempana horjunut.

Ei se isi tänäkään vuonna vapaalle pääse, mutta ehkä päivään voisi lisätä enemmän samaa fiilistä kuin äitienpäivässä on. Se on juhla sille, mihin mies ja isä on pystynyt ja kippis sille, että se on suuren suuri lahja jälkipolville, jotka vievät sukupolvi sukupolvelta aina vain jalostettuna uuden ajan isyyttä ja tiimivanhemmuutta eteenpäin. Kiitos ja kumarrus, Tämän Päivän Isät.

Ja tyksin mää teistäkin, aiempien polvien isät!

Äidillä on nimikin ja se on ihminen eikä kone

2011-08-02T22:21:00.003+03:00

Pitkästä aikaa ajattelin taas kirjoittaa, kirjoittaa aiheesta, joka ei onneksi enää ole täysin tabu, mutta yhä edelleen enemmän tai vähemmän vaiettu asia:

Joskus oman lapsen/lasten kanssa on kamala olla.

Omista tyttäristäni toinen lähestyy jo pikkuhiljaa eskari-ikää ja toinen aloitteli juuri sen kuuluisan emäuhman, 3-vuotisuhman. Olen ollut kesän kotiäitinä lukuvuoden kestäneen hoitojakson jälkeen. Sanomattakin on selvää, että hermoja on kutkuteltu kesän mittaan. Vajaa viisivuotiaan väliinputoojavihe kuohuttaa tunteita ja kolmevee vastustaa periaatteesta, vaikkei ole edes varma, mitä. On ollut päiviä, jolloin olen huutanut, karjunut ja tuskastunut iltapäivään mennessä jokaisesta äänestä, päiviä jolloin en raivoltani ole jaksanut mennä edes ulos vaikka kesä oli kauneimmillaan. Päiviä jolloin joka hiivatin rasahdus lasten osalta viilsi hermoja. No, vaiheet ovat vaiheita ja ohimeneviä, viimeistään toisen lapsen kohdalla se pitäisi jo ymmärtää ja siihen suhtautua äidillisellä lampaan lauhkeudella ja nautaeläimen hermojänteillä. Rajat ja rakkaus, laske kymmeneen, kun vaan eivät ole nälissään, ulkoilevat ja nukkuvat hyvin, muista nyt ettet miestäskin liikaa rasita, itsehän olet ne tehnyt, kyllä äidin nyt pitäisi... Haistakaa nyt jo paska. Ihan totta.

Kaikki alkaa siitä hetkestä, kun tuore äiti on puristanut sen lapsen sisuksistaan tavalla tai kolmannella ja saa kinaisen, limaisen ja verisen, epämääräisen värisen ja yleensä surkeasti karjuvan lapsensa ensi kertaa nähtäväksi. Juuri silloin pitäisi ehdottoman äidinrakkauden syttyä ja leijonaemon vaistojen herätä ja käskeä kahmaisemaan kupeiden hedelmä hoitajilta ja puremaan jokaista joka kehtaa lähestyä. Ihan kiva, että joillain se toimii, mutta eihän se tietenkään kaikkien kohdalla niin mene. Yhä edelleen äidit kokevat syyllisyyttä tunteiden puutteesta uutta tulokasta kohtaan. Koska sen nyt vaan pitäisi mennä niin. Kukaan ei viitsi sanoa, että odottele nyt ihan rauhassa ainakin siihen, kunnes lapsesi alkaa hymyillä sinulle. Kukaan ei sano, että odottele rauhassa kunnes koliikki menee ohi, tai että kun saat taas nukkua edes useita tunteja yhteen putkeen vuorokaudessa. En edes aloita siitä, miten ristiriitaisi tunteita imetys voi herättää, tuo pyhistä pyhin.

Mutta äidithän ovat aina ennenkin jaksaneet!

Meillä on tiskikoneet, juokseva vesi, sähköt ja pullonlämmittimet, mutta onko kukaan huomannut, miten suuri ero on siinä, miten lapsen hoidosta ajatellaan. Varhainen vuorovaikutus, uhmaikien kohtaaminen, lapsen kohtaaminen ihmisenä alusta alkaen, läsnäolo. Minusta lapselle on nykyään osattava antautua niin täysin, että jää siinä helposti ne tiskikoneetkin täyttämättä. Läsnä oleminen on vaativaa puuhaa, se ei onnistu toisella kädellä tai puolella ajatuksella. Se on kuluttavaa ja se on väsyttävää, eikä se varsinaisesti palkitse hirveästi näinä kuluvina pikkulapsivuosina, sen hedelmä on nähtävissä vasta myöhemmin, toivottavasti. Enää emme huudata lapsia uneen, enää emme jätä lasta kohtaamaan uusia tunteitaan yksin, enää emme ruoki kellon mukaan, enää emme vaadi itsenäisyyttä pikkuvauvoilta. Minä en käännä selkääni uhmaikäiselle, vaikka välillä tekisi mieli kääntää puoli mannerta sen räkä poskella rähisevän raivopään päälle.

Äidit eivät ole yli-ihmisiä.
Joskus niiden vaikeampien vaiheiden päälle sattuu yhtä ja toista sen äidin omassa pienessä elämässä. Voi olla parisuhteen kriisiä, unettomuutta, kasautuneita kotitöitä, taloudellisia vaikeuksia, voi olla ne kaikki kerralla ja mielikuvituksen rajoissa, mitä lie päälle. Voi olla hyvin vähän arkeen osallistuva puoliso, läheisten kuolemia tai sairastumisia. Tai ehkä ikävyydet kohtaavat puolisoa, ja hetkessä arki muuttuu yksin pyöritettäväksi. Uupuneena äidinrakkaudellakin on rajansa. Ei äiti ole mikään myyttinen olento, joka voi siirtää oman elämänsä murheet sivuun aina, kun biologinen jälkikasvu sitä vaatisi. Äiti on ihminen.

Äidin ehdoton ja rajaton, muuttumaton ja murtumaton rakkaus lapsiaan kohtaan on vain yksi edelleen hyvinvoivista äitimyyteistä. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni oppii hyväksymään negatiivisetkin tunteensa lapsiaan kohtaan ja kohtaamaan ne rehellisin mielin. Okei, tänään tuo kakara vituttaa niin, että tukka tippuu päästä ja perna repeää, jos ei aortta ehdi ensin. Se voi vituttaa huomennakin. Voi olla, että päivässä on kaikessa karmeudessaankin joku hyvä hetki, tai sitten sitä ei ole. Lopullisesti en silti tähän päivään mennessä minäkään ole lapsiani alkanut vihata. Enkä usko niin käyvän vastakaan. En usko, että niin kellekään normaalille ihmiselle kävisi.

Jos joskus, rakkaat pikku rähinäprinsessat, sattuisittekin lukemaan tämän tekstin, meneehän se sentään internetin ihmemaahan ja julkiseksi, niin tarkoitukseni ei ole sanoa, että te olitte hirveitä, että lapset ovat hirveitä. Tarkoitukseni on sanoa, että äidit(kään) eivät aina osaa, eivät aina pysty, eivät aina jaksa. Epätäydellisyydellä on ihmisyydessä mitä keskeisin paikka. Annetaan sille sijaa.

Joskus jään itsekin jumiin äidin "arvonimeni" alle. Lapsiltakin saattaa unohtua, että äidillä on joku nimikin. Muun maailman ei sitä kuitenkaan sovi unohtaa, että olen nimeltäni Piia, en äiti.

Kohti kolmeakymmentä

2011-05-31T09:29:00.001+03:00

Mittariin pärähti 26 vuotta tänään. Se voisi tuntuakin paljolta, kun ensi kertaa ollaan lähempänä kolmeakymppiä, kuin kahtakymppiä. Se ei kuitenkaan tunnu, päinvastoin! Esikoinen ehtii kouluun siihen mennessä, kun saavutan suomalaisen ensisynnyttäjän keski-iän. Tuntuupa nuorelta :D

Joten hyvää syntymäpäivää minä! Ihan iloisin mielin kolmeakymmentä kohti.

Naisten asialla, oikeasti

2011-04-20T19:13:00.000+03:00

Jokainen nainen ei ole äiti, mutta jokainen äiti on nainen.

Tänää autossa ajattelin politiikkaa, kansanedustajia, asioita joiden takana edustajat seisovat, arvoja, asioita jotka ovat vailla ajajiaan, tai joiden ajajat saavat liian vähän näkyvyyttä.

Ajattelin naisten asioiden ajamista, ajattelin feministejä. Ajattelin feminismiä, jossa naista ollaan kovasti tavallaan laittamassa mieheksi miehen paikalle. Onhan se hyvä, että nainen voi kouluttautua, luoda hyvän uran, olla vakuuttava johtaja, juoda tuopista kaljaa, olla itsekäs, mennä armeijaan ja niin edelleen. Naisille on auennut monta uutta polkua, mutta jotkut polut ovat minusta yhä vain pysyneet kinttupolkuina, unohduksissa, sellaisena vähäpätöisenä sentimentaalisena höttönä, ei niin tarpeellisena.

Tarkoitan siis monen naisen elämässä oikeasti lopulta tärkeistä asioista. Asioista, joita moni ei ehkä uskalla pitää tärkeänä, koska se nyt on, no, jotenkin epäfeminististä. Esimerkiksi synnyttäminen. Synnyttämistä ei saa pitää kauhean tärkeänä asiana ja lopputulokseksi on riitettävä terve vauva. Naiset on kärsineet ennenkin, ei silloin ollut edes kivunlievitystä ja silti saatiin lapset maailmaan!!!
Niin, ennen ei naisilla ollut äänioikeuttakaan, olisiko se riittänyt, kun annettiin oikeus omaan omaisuuteen? Mitä sillä täysivaltaisella äänioikeudella nyt tekee?
Tai imetys, miksi sitä erikseen edistää tai tukea kun korvikkeellahan pojista kasvaa vahvoja kuin härät! Niin naapurin kummin kaiman pojastakin kasvoi.

Synnyttämisestä, imetyksestä, lasten kotona hoitamisesta, esimerkiksi niistä on tehty naisille ihan toissijaisia asioita, vaikka moni kokee ne, surullista kyllä, etenkin jälkikäteen sitten kuitenkin elämässään tärkeiksi asioiksi. Ei sitä lapsettomana asiaa ehkä osaakaan ajatella, ei etenkään, kun tästä naisten lisääntymiskulttuurista on tehty sellainen sivujuonne naisen elämässä. Eihän lisääntyminen saa olla mikään itseisarvo naiselle!

Ajatelkaapa, miten epäoikeudenmukaista se on. Omat lapset, oma perhe, lasten syntymä, ne ovat ihan taatusti elämäni suurimpia kokemuksia ja asioita. Silti kuljin niiden läpi vähän laput silmillä, katse kiinteästi sen oman elämän etenemisen tavoittelussa. Nyt voin enää katsella vain taaksepäin ja toivoa, että kaikki eivät tekisi samoin, ettei ketään Herra varjele, kannustettaisi tekemään samoin!

Naisilla on oikeus haluta synnyttää niinkuin he haluavat! (Siis järjen rajoissa tietenkin, sikiötä selkeästi vaarantamatta, mutta tämä nyt on itsestäänselvää) Naisilla on oikeus kasvaa imetysmyönteisessä yhteisössä, jossa kannustetaan imettämään ja hoivaamaan vauvaa ja lasta, niinkuin oma vaisto sanoo. Yhteisössä, joka tukee väsynyttä äitiä jaksamaan, eikä oikomaan mutkia suoriksi. Naisilla on oikeus rakastaa lastensa kanssa oloa, oikeus olla lastensa kanssa. Naisilla on oikeus HALUTA edellämainittuja, pitää niitä TÄRKEÄNÄ. Se ei saa tehdä naisesta siinä tapauksessa hellan ja nyrkin väliin alistuvaa yhteiskunnan oravanpyörästä putoajaa. Sellaista antifeminististä keulakuvaa.

Jos minä olisin kansanedustaja, haluaisin olla näiden asioiden takana. Naisen asialla.

Meillä

2011-03-16T20:28:00.000+02:00

Kevät saa aina aikaan kauhean muutosvimman, pitäisi vaihtaa kaiken paikkaa ja kaiken väriä ja viskata 70% tavarasta menemään ja tuotava jotain tilalle. Hölmöyttä, ja tänä vuonna yritän vastustaa mokomaa ihan vain siksi, että turha kuluttaminen on turhaa kuluttamista.

Olohuoneessa järjestys vaihtui, kissanpuu on nyt ikkunan edessä nurkassa, nojatuoli kissanpuun seinustalla ja stepperinromu meni jonnekin nurkkaan.

Heppailtiin laskiaistiistaina!

2011-03-09T09:38:00.000+02:00

Kevät!

2011-02-23T21:12:00.000+02:00

Varaslähtö tai ei, mutta blogi sai taas keväisen ilmeen.

Valo tulvii sisään ikkunoista jälleen, tomaatin, paprikan, basilikan, persiljan ja ruohosipulin siemenet on itämässä ja herneenversoja jo toinen kierros kasvamassa.

Ruokakauppa-ahdistus

2011-02-15T10:16:00.000+02:00

Ennen tykkäsin ruoanlaitosta, oli hauskaa sompailla kaupassa ja keräillä aineksia kärryihin ja nautiskella kotona pihveistä.

Nykyään asia on niin toisin. Nykyään masentaa jo koko kauppalistan ajattelu.

Olen poistunut mukavuusalueeltani, mitä ruokaan tulee. Olen nykyään tietoinen siitä, mistä se pihvi ja broilerinkoipi tulee ja miten hyvinvoiva on maidon lypsävä lehmä. Mietin ärsyyntyneenä sitä, miten meitä ohjaillaan ostamaan näennäisesti halvempia tuotteita korvaavien tuotteiden sijaan sillä, että valtio tukee niiden halvemmalla myytävien tuotteiden tehtailua, jolloin hinta saadaan alemmas. Inhottaa pienten tuotantoyksiköiden kannattamattomuus nykymarkkinoilla, inhottaa yhä suurempiin siirtyminen. Inhottaa niiden viljelijöiden ja kasvattajien puolesta, jotka eivät enää voi tulla työllään toimeen. Kauhistuttaa kaikki se raaka-aineiden roudaaminen sinne-tänne jalostettavaksi ja taas roudaaminen sinne-tänne myytäväksi. Ahdistaa se, että omavaraisuudesta on tullut jotenkin niin paljon vaikeampaa.

Kaikkein eniten ärsyttää se, että kun kävelen hyllyjen välissä, näen kansan mättävän kärreihinsä sellaista tavaraa, että taatusti ei ole uhrattu ajatustakaan sille, mitä se on, mistä se on tullut ja mitä vaikutuksia sillä on vaikka ympäristöön.

Joudun nykyään kaupassa käydessäni tarkkaan punnitsemaan, mihin meillä on varaa. En siksi, että rahavaramme olisivat vähentyneet, vaan siksi, että sellainen ruoka josta haluan maksaa rahaa, on kalliimpaa. Kasvishyllyn kohdalla menee ihan hyvin, reilun kaupan banaanit ja mandariinit eivät ole juuri kalliimpiakaan ja kasviksia ja juureksia voi ostaa sesongin mukaan. Paikallista suositaan kun voidaan. Meillä on pupellettu paljon juureksia tänä talvena, vähemmän kurkkua ja tomaattia. Paprikat ovat heikkouteni. Kalahyllyä katselen kaihoisasti. Lihahyllyn vuoro on seuraavana, se on kaikista kamalin paikka kaupassa.

Minä pidän lihasta, tykkään elukoista myös lautasellani. Kuola vain valuu suupielistä, kun kävelen läpi sitä hyllyä, mutta löydän sieltä nykyään niin vähän ostettavaa. Luomua nautaa löytyy suikaleina, jauhelihana ja valtavana paistina joka maksaa yli 20e. Raaskin ostaa jauhelihaa, se on vain kaksi kertaa niin kallista kuin tavallinen sikanauta. Possua en enää osta. Kaikki tietävät, että sikojen olot ovat sietämättömät. Kanan syöminen tuntuu melkein suurimmalta synniltä sekin, mutta ostan silti joskus harvoin kokonaisen broilerin. ärsytti kun jossain mainoksessa tai rasian kyljessä oli kuva kanasta, oikein valioyksilön näköinen. Hitto vie, ei se raato siinä, joku ROSS-hybridi, muistuta kuin kaukaisesti sitä tasapainoisen eläimen näköistä kanaa. Joka kerta vilkaisen broilerien vieressä olevia poropaketteja pakastealtaasta, mutta en ole raaskinut ostaa. Kävelen ohi seitin ja katkarapujen ja ostan jotain pakastevihanneksia. Valitan ääneen sitä, miten mitään ei voi enää syödä. Haen kuivahyllystä soijarouhetta ja suikaleita, korvaamme nykyään niillä lihaa ruokavaliossamme, luomua ei vain ole varaa syödä aina.

Loput hyllyt ovat jo helpompia, tarkastellaan vain, että on mahdollisimman vähän mitään ylimääräistä, minulle soijajugurttia, tytöille gefilustuotteita, vaikka niissä onkin mukana moskaa. Maitohyllyllä on seuraava tuska, kun luomumaito on sekin kaksi kertaa niin kallista kuin tavallinen. Pieni hinta se silti on siitä, että lehmät pääsevät käyttämään jalkojaan. Ylivoimaisesti suurin osa maitokarjasta elelee yhä parsinavetassa paikoilleen kytkettynä ja laiduntaa korkeintaan kesäisin. Luomuvasikatkin saavat nauttia emänsä hoivasta pidemmän ajan sen sijaan, että ne viedään käytännössä heti pois emältään. Valiolla onkin ihan ilahduttavan paljon luomuja vaihtoehtoja. Ärsyttää, kun kukaan muu ei koskaan koskekaan niihin vaihtoehtoihin, vaan lappovat sitä tavallista rasvatonta maitoa kärrit täyteen. Kananmunissa pitäisi siirtyä vielä luomuihin muniin, mutta hyvinvointiongelmat ovat yhtä todellsia sielläkin. Koska munien kulutus on ollut suurta, olen ostanut paikallisia vapaan kanan munia, vaikken olekaan varma, onko kyse kerroskanalasta vai ei. Kananmunien pakkausmerkinnät ovat muuten usein harhaanjohtavia.

Makaroonit ja muut ostetaan nykyään täysjyvänä, se on muuten maistuvampaakin, mutta luonnollisesti kalliimpaa. Mehut ovat oikeita mehuja. Meinaan nyrjähtää reilun kahvin hinnasta, mutta koetan silti mahduttaa sen budjettiin, olenhan ainoa joka juo meillä kahvia. Miehen teet on kyllä ihan mitä sattuu. Siivoukseenkin olen ostanut enimmäkseen Ecoverin tuotteita nykyään, pyykki tosin pestään yhä tavisaineilla.

Kassalla koittaa se viimeinen mahalaukun muljahdus, kun lasku on isompi kuin ennen ja ruokaa ja tavaraa paljon vähemmän ja siitäkin iso osa on vieläkin sitä väärää!
Ja kun katson ympärilleni, niin en usko juuri kenenkään muun ajattelevan samoin. Ei ole aikaa, ei ole halua.
Joskus mietin, miksi minunkaan tarvitsee, mutta enää en voisi valita toisin.

Mistä on pienet tytöt tehty?

2011-02-11T20:44:00.000+02:00

Inkivääristä, kanelista, perhosista, kukkasista ja jostain hattarasta, miten lie menikään.

Onko?

Tyttöyttä ja naiseutta tai naiseksi kasvamista näin perjantaina miettimään laittoi uutinen 6-12-vuotiaille tytöille suunnatusta muotilehdestä. Sen enempää lehteen kantaa ottamatta tällä kertaa, sillä en ole mokomaa tai sen oheismateriaaleja koskaan nähnyt. Lehti on kuitenkin herättänyt paljon närää, mihin tuon ikäinen tyttö tarvitsee kauneus- ja muotilehteä? Tuskin varsinaisesti mihinkään, mutta jos sisältö olisi hyvällä maualla tehtyä ja kutakuinkin ikätasoista, miksi ei?

Tämän päivän tyttölapsen tulee olla räväkkä, reipas, liikunnallinen, mielellään tietyllä tapaa "kova". Liikuntakin mielummin pesistä tai jalkapalloa, ei Herran tähden mitään balettia nyt ainakiaan! Vaatteetkin pitää valita värin mukaan, nimittäin täytyy aivan ehdottomasti välttää sitä pinkkiä, kun siitähän se kasvaa kieroksi, heikoksi ja prinsseihin lankeavaksi prinsessaksi. Tyttölapselle erityisesti tulee välttää sanomasta sellaisia sanoja kuin palomies tai putkimies, koska voihan nainenkin olla putkihenkilö tai palohenkilö. Minusta täytyy vanhempien periyttää melkoisia putkiaivoja, jos luulee, että lapsen mielestä nainen ei voi olla palomies. Nevekin tietää, että äidistä tulee isona tiedemies!

Joka minut tuntee, tietää, etten edusta oikein mitään stereotyyppistä naistyyppiä. En halua kätkeä sitä (vähää) naisellisuuttani, enkä kuitenkaan sujahda sinne rimprenssojen puolelle, koska olen menettänyt suurimman osan sydäntäni luonnolle ja luonnontieteille ja loput kaikenlaiselle muulle tiedonjanolle. Arvostan liikunnallisuutta, mutta en kyllä hyvällä tahdollakaan ole urheilijatyyppiä. Minusta on ihan ok tehdä puusavottaa korkokengissä, rymytä koiratreeneissän pinkein terein koristellussa treeniliivissä tai metsässä kukkaissaappaissa tutkimassa sammalten sangen mielenkiintoista elämää ja meikata synnyttämään lähtiessä. Minusta on ok ostaa punainen huulipuna tai hiustenkäkerrin sen sijaan, että lapsi saisi taas kerran jonkun uuden paidan.Vadelmanpunaisen trenssitakinkin voi pestä, jos se ulkoleikeissä lasten kanssa menee likaiseksi. En siis ole allerginen tyttöilylle.

No, minulla on siis kaksi tytärtä, pieniä vielä, mutta siitähän nuo kasvavat. Salainen unelmani on, että edes toinen armoitetuista jälkeläisistä innostuisi luonnontieteistä, mutta noin muuten olen aika vakaasti päättänyt antaa heille kohtuuden rajoissa kaiken tilan kasvaa juuri sellaisiksi tytöiksi ja naisiksi, kuin he parhaaksi näkevät. Aivan takuulla ihastelen estoitta kumpaakin, jos ovat tällättyinä nätteihin mekkoihin ja rusetteihin, mutta niin vaan ihastelen myös, miten hienosti he potkivat palloa tai oivaltavat, luovat tai oppivat asioita. Meillä on leluina nukkeja, barbeja, poneja, eläimiä, autoja, pehmoleluja, palloja, astioita, työkaluja, dinoja, palikoita, legoja ja niin edespäin. Molemmat valitsevat nykyään 95% ajasta "tyttöjen leluja" leikkeihinsä.

Vaatteissa olen allerginen sukupuolisensitiivisyydelle, (olen muuten ylipäätään aika allerginen sukupuolisensitiivisyydelle) ostan niitä vaatteita jotka a) ovat edullisia hinta-laatusuhteeltaan b) sopivat väriensä puolesta edes suurinpiirtein kyseisille lapsille. Neveä pukevat vaaleat ja pastelliset sävyt, Milaa pukee tummat violetit, ruskeat, oranssit ja pinkit. Molemmilta löytyy silti kaikenlaista muutakin. Kumpaakaan ei pue sininen tai vihreä sitten tippaakaan, niitä tulee harvemmin ostettua. Minua EI ärsytä kaupassa tyttöjen ja poikien vaatteet, koska olen havainnut, että vaihtoehtoja on tarjolla ihan enemmän kuin tarpeeksi niille, jotka niitä haluavat.

Voisin kuvitella näiden vähien vuosien perusteella, jotka olen lapseni saanut tuntea, että Nevestä kasvaa enemmän neiti kuin Milasta. En halua estää sen enempää Neveä neitiytymästä kuin Milaa epäneitiytymästä, jos se jako niin on mennäkseen. Sen haluan ennemmin opettaa, että tyttömäinen tyttö on aivan yhtä arvokas ihminen kuin poikaminenkin tyttö, ja että tyttöilyn ei tarvitse olla mitään päätöntä pintaliitoa ja ajattelematonta kulutushysteriaa, kun vaihtoehtojakin on. Sitä ei siis tarvitse välttää vain siksi, että sen takia leimataan tyhmäksi. After all, tässä kasvaa mahdollisesti tulevien tyttöjen tulevia äitejä. Jos haluamme muutosta muodin ja kauneuden maailmaan, niin ei se muutos sinne päädy ainakaan kieltämällä tyttöjä olemasta osallisena siihen. Ennemmin itse auttaisin omaa tytärtäni miettimään, miten edistää kestävää kehitystä muodin saralla tai mihin suuntaan nuorten muotia voisi vaihteeksi kuljettaa. Jos muoti ja meikit taas eivät kiinnostaisi tyttöä tuon taivaallista missään vaiheessa, niin ok sekin olisi, vaikka tuntuisi rehellisyyden nimissä varmaan tavallaan vähän hassulle.

Jotta eikun kolme Hurraa-huutoa vain kaikille tytöille, naisille ja naiseksi kasvaville! Tyttöys ei ole mikään piiloteltava ja hävettävä asia, olipa se sitten millainen muodoltaan tahansa. Vaikka sitten herkkä ja hörhelöinen.

Se siitä lihattomasta

2011-01-10T11:08:00.000+02:00

Siinäpä se jo tulikin. Kuudentena päivänä käämit paloivat, kun maha alkoi olla kuin märehtijän pötsi ja koko ajan teki mieli jotain naposteltavaa (ilmeisesti proteiinien vähyys ruokavaliossa tekee sitä). Siihen loppui lihaton. Täytyy tyytyä maksamaan mielummin siitä vähän paremmasta elämästä ekstraa silloin kun se on mahdollista.

Arkinen aherrus se alkaisi taas, kurssit alkavat pyöriä, lapset palasi viime viikolla hoitoon ja kaikkialla ympärillä ihmiset sairastaa. Vuoden stressaavin aika on siis käsillä, pimeetä, kylmää ja kipeetä. En ymmärrä, kuinka kukaan täysijärkinen ihminen voi nauttia talvesta?

Lihaton Tammikuu

2011-01-04T12:35:00.000+02:00

Meninpä osallistumaan Facebookin Lihaton Tammikuu-tapahtumaan, ja vaikka se nyt on vain Facebook-tapahtuma, niin ajattelinpa edes yrittää pitää siitä kiinni. 31 päivää ilman lihaa minulle, joka vedän kuolat roiskuen raatoa päivittäin ei olekaan niin helppo homma.

Ensinnäkin, proteinien saanti. Vihaan, siis VIHAAN papuja, en pidä pähkinöistä enkä herneistä, soija ja maha pitävät toisistaan joskus, joskus eivät, linssejä en ole koskaan syönytkään ja en kyllä ihan tajua kasvispohjaisten lihankorvikkeidenkaan funktiota. On hankalaa saada päivän mittaan tarvittava määrä proteiineja. Kananmunakin tuntuu sellaisenaan olevan ei-mahaystävällistä.

Hiilarit, niiden kanssa ei ole mitään vaikeuksia, mutta maha on koko ajan ihan pöhössä tilassa nuudeleista ja pastasta ja riisistä. Leipääkään en ole syönyt vuosiin enää juuri lainkaan. Määrät, mitä pitäisi syödä, jotta kalorit tulee täyteen, on aika hurjia. On aivan iisiä saada päivän energiasta 90% hiilareista...

Rasvan joutuu vissiin juomaan öljynä pullosta?

Ja miksi kaikki kasvisruokareseptit on kauhean mausteisia ja jotain ihme eksoottista moskaa hä! Minä haluan suomalaisen makuista ruokaa.

Maitotuotteet käyvät mahaan, eikä sitä juustoakaan jaksa kokoajan pupeltaa.

Aina ne väittää, että helppoa tämä on ja kivaa, no eikä oo!

Kyllästyttää jo nyt ja himoitsen mielessäni ohi lenteleviä lintupaisteja ja tuijottelen suu loppasten koirien väräjäviä reisilihaksia. Oikeaa ruokaa!

En oikeastaan tiedä, miksi edes aloin koko hommaan. Terveellistä tämä ei ole, en kaipaa mitään yhteisöllisyyttä kasvissyöjien kanssa, en siksi, että kasvissyönti olisi mielestäni erityisen hienoa. Kai tämä yrittää olla protesti sille, miten minun lihani, meidän kaikkien lihamme valmistetaan. Säälittävä protestihan se on. Vastaisuudessa aion kuitenkin ostaa lihani luomuna.

Kaikesta vastarannankiiskeydestäni huolimatta olen hyvin yllättynyt, että Lihattoman Tammikuun seinällä on ihmisiä, jotka kiroavat viherpiiperöhippejä jotka kehtaavat kieltäytyä lihasta, jumaliste, mitä Kerettiläisiä! Äkkiä pystyyn kasviksetonta tammikuuta ja muuta vastarintaliikettä ja vielä vähän hulluiksi huudellaan ja pihviä palvotaan. Huh huh, onkohan se vihervammaisuus tarttuvaa? Kai noilla varokeinoin sen voi sitten estää?

Saa nyt nähdä, kuinka kauan tämä vastahakoinen kasvissyöntini jatkuu. Koulussahan syön käytännössä aina kasvisruuan, mutta en pidä sitä erityisen laadukkaana, kuitenkin pienempänä pahana kuin lihapuolen karmivat einekset ja huonolaatuiset lihat.

Menestystä ja Terveyttä Uuteen vuoteen!

2011-01-01T10:41:00.000+02:00

Vuosi on taas takana, melkoinen muutoksien ja saavutusten vuosi, käännekohta.

Tältä vuodelta toivoisin kerrankin rauhoittumista, arkea, pysyvyyttä, akkujen latautumista. Pikku Riki pitänee huolen siitä, ettei arki pääse liian lattanaksi. Toivottavasti vältymme myös suuremmilta suruilta ja menetyksiltä, loppuvuoden Noomin taistelu elämästä ja sen päättyminen armolliseen kuolemaan on yhä tuoreessa muistissa, vaikka toisen koiran paikka perheessä onkin taas täytetty.

Tänä vuonna haluaisin myös

* Sain viime vuonna kasan puikkoja lahjaksi, haluaisin viimein opetella niitä käyttämäänkin
* Alkaa harrastamaan Rikin kanssa, Miksi ei Kiirakin voisi opetella hakua vanhojen päiviensä iloksi?
* Opiskella vähän tunnollisemmin, että tenttiin mennessä ei aina olisi paha mieli siitä, että taas mennään lukematta.
* Syödä paremmin (lue: enemmän kuin kerran päivässä ja muutakin kuin kahvia) ja lenkkeillä enemmän
* Alkaa käydä säännöllisesti uimassa
* Rajoittaa netin käyttöä turhan istumisen sijaan fiksumpaan, kuten bloggaamiseen :D
* Myydä/lahjoittaa loput vauvanvaatteet ja tarvikkeet pois kaapeista
* Lukea enemmän kirjoja
* Jaksaa tehdä enemmän kivaa perheen kanssa viikonloppuisin
* Opetella pois pahasta tavastani syödä aamupala sängyssä tietokoneen kanssa!
* Muistaa pitää huolta unirytmistä
* Olla vähemmän hermostunut vastoinkäymisistä

Sieltä se tuli ja sinne se meni

2010-12-27T13:53:00.000+02:00

Joulu tuli, Joulu meni. Tänään purettiin jo kuusi, joka oli tainnut pudottaa n. 90% neulasistaan jo pitkin lattioita ja koiria ja lapsia ja alusvaatteitamme, sohvia, mattoja, sänkyjä, you name it. Varmaan neulasia on jo voirasiassakin. Muutkin selvästi jouluisat koristeet saavat lähteä, valot ja tavisemmat koristeet saavat jäädä.

Tämän vuoden lahjat olivat erityisen onnistuneita, KIIIITOS kaikille! Paketteja oli runsaasti, mutta ei liikaa ja sisältöjä oli ajateltu. Lapset saivat niin hupia kuin hyötyäkin, äiti ja isi enemmän hemmottelua. Joulun ehdoton hitti oli ne kaikki viisi paketeista paljastunutta Barbie-nukkea, Neve oli ihan pähkinöinä, olihan joulupukille kirjoitettu, että paljon paljon Barbeja ja leluhamsteri! Jakaminen on Nevelle ollut aina aika kohtuullisen luontaista, kun eräästä paketista paljastui kaksi pientä Hello-Kitty palapeliä, totesi se, että toinen näistä on varmaan Milalle, kun näitä on kaksi. Paketeista ilmestyi myös kaksi settiä posliinisia tee-astiastoja, joista ilomielin isosisko lahjoitti pikkusiskolle oman.

Milasta ihaninta Barbien lisäksi on ollut puhuva My Little pony-vauvanukke, joka oli juuri sopivan kokoinen nukensänkyyn, jonka kirpputorilta pukin konttiin pelastin.

Meitä ilahduttivat myös tänä vuonna erittäin kauniit käsintehdyt pehmoiset paketit.

Jouluruokiakin saatiin lopultua tuhottua ihan kiitettävästi, kinkku aiheutti tänävuonna eniten vaikeuksia ja ensi vuonna tuuminkin sen korvaamista jollain muulla. Miltähän maistuisi joulupöydässä vaikka villisika ja poro kera loimulohen, kanttarellikastikkeen ja höyrytettyjen juuresten.

Ensi vuonna ajattelin muutenkin tehdä ruokaremonttia kotona. Ensin ajattelin kotona kasvisruokavalioon siirtymistä, mutta lihanhimoisena immeisenä laskin rimaa siihen, että liha olisi luomua tai riistaa. Olen kyllästynyt ostamaan lihaa, joka mittapuuni mukaan on viekkaudella ja vääryydellä ruokapöytiimme ujutettu, kyllä pitää paistilla olla kohtuullinen elämä eläessäänkin. Luomu on opiskelijaperheelle kallis, kallis ratkaisu, mutta onhan se katsottava totuutta silmiin:
Jos asiat tehtäisiin oikein, isolla osalla suomalaisista ei olisi varaa syödä joka päivä lihaa.
Muiden kulutukseen en voi juuri vaikuttaa ja tytöt syövät hoidossa mitä syövät. oman lompakkoni sisällöstä voin sentään pennosia koittaa ohjata haluamaani suuntaan.

Rakas Joulupukki

2010-11-17T17:42:00.005+02:00

Hyvä Korvatunturin apuväki, tässä olisi teille arvon tyttärien joululahjatoiveita (palvelusväen myös, ihan varmuuden vuoksi) Olemme aina kierrätyksen kannalla, joten kirpputorit ja kierrätyskeskukset voivat olla aarreaittoja, kunhan tavara on ehjää ja hyväkuntoista. Laatu korvaa määrän, jostain syystä meillä leikitään öhöm..tunteella, joten laadukkaampi kestää ehjempänä, vaikka se sitten olisi jonkun vanha. (esim. barbiet)

Neve:
(Vaatekoko 110/4-5v, kengän koko 30)

My Little Ponyt (yksi vaaleanpunainen vaalenpunaisella hännällä ja hameella löytyy jo)
Nukkekotiin käypäisiä kalusteita (tulossa on suurempi nukkekoti, joko nyt tai vasta kesällä synttärilahjaksi)
Prinsessa-Barbie/muuta Barbie-sälää. HUOM! Bratz-nukket pornonaamoineen ovat boikotissa!
Kunnon talvirukkaset
Sukset + monot :D
Piirrustustarvikkeita
Housuja ja sukkahousuja!
Yöpaitoja

Mila:
(vaatekoko 92-98/2-3v, kengän koko 25-26)

Muovailuvahaa + vahakangas jonka päällä muovailla
Piirrustustarvikkeita
Disneyn DVD:t aina kelpaa (Bambi, Helinä-keijut, prinsessa Ruusunen on)
Shampoo ja hoitoaine
Hepat kelpaa kaikissa muodoissaan
omia alkkareita (vaipathan muuten lähtöö kohta)
Yöpaitoja

Ylipäätään kaikki tyttötilpehööri tuntuu tekevän kauppansa.

Yhteisesti palvelusväen haaveissa olisi oma digi-kamera, jolla Perttu voisi myös "tehdä töitä" eli hoitaa esim. kuvauskeikkoja juhlissa tms.

Minä haaveilen saumurista (tienestitarkoituksissa) tai mikroskoopista, kumpikin isoja hankintoja. Lisäksi kaikki biologian kirjat on tervetulleita. Ekologiaa, sienikirjat, etologia, maatalouteen liittyvä kirjallisuus jne jne jne..

Pertulle kelpaa myös Black Horsen pitkät kalsarit. Edelliset on ajettu niin loppuun, että ne taisi kirjaimellisesti muuttua tomuksi viime pesussa. Perttu pitää myös täyteläisistä punaviineistä ja minä puolikuivista valkoviineistä.

Hyvää matkaa Noomi

2010-10-21T18:45:00.003+03:00

11.10.2010 Päättyi rakkaan colliemme Noomimme maallinen matka, haiman vajaatoiminnan riuduttamana. Kenties pientä vaivasi jokin muukin, koska vaste hoitoon oli äärimmäisen huono. Evirasta saataneen vastaus kuukauden sisällä. Noomi ei ehtinyt täyttää edes kahta ja nuoren koiran menetys oli melkoinen surun paikka koko perheelle.

Jälkeensä Noomi jätti ison aukon laumassa, kaipauksen, ja muistutuksen siitä, mitä on elää hetkessä. Hetkessä elämisen meidän Noomi nimittäin taisi, ja riemulla se elikin. Noomi toi koko pienellä olemuksellaan ilon vaikeisiin kuukausiin, kun kotiäitiyden yksinäisyys, ylioppilaskirjoitukset ja muu ankeus painoi päälle.

Hyvin sairaanakin Noomi nautti niistä hetkistä, kun sattui voimaan hyvin. Se ei muistellut mennyttä hetkeä, se ei surrut tulevaa. Kun oli hyvä, oli superhyvä ja kun oli paha, niin sitten oli paha. Meillä kaikilla taitaa olla Noomin asenteesta jotakin opittavaa.

Hyvää matkaa ja hyvästi siis, pieni pörröinen ystäväni. Oikea Lassie, erinomainen perhekoira, hauska harrastuskaveri ja kelpo sängynlämmittäjä. Vie terveiset sinne rajan taakse kaikille jo menneille.

Noomin Muistolle

Kuolinsyy: liian hyvä elämä

2010-09-24T11:59:00.005+03:00

Olen viime aikoina taas kuluttanut aikaani dokumentteja katsellen ja potien maailmantuskaa. Kuinka meillä täällä voikin kaikki olla niin väärin?

Iso osa länsimaalaisista lilluu omassa vaurauden ja hyvinvoinnin kuplassaan. Kaikki on halpaa, kaikkea saa. Oikea työ, kotimainen työ, on niin kallista että naurattaa. Se on semmoista rikkaiden hupia, se on pröystäilyä, se on turhaa. Halvemmallakin saa. Saako? Me emme mieti kätevästi "järkihintaisten" tuotteiden ja asioiden todellista hintaa. Onko kaakaoplantaasilla työskentelevän lapsen viidakkoveitsen viemä peukalo sopiva hinta suklaapatukasta, entä menetetty lapsuus? Onko 4,90e sopiva hinta paidalle, jonka valmistusketjussa intialainen viljelijä kuolee tehottomiin, meillä kiellettyihin hyönteismyrkkyihinsä, ja jonka leski myy tyttärensä kangastehtaisiin alle kymmenen vanhana, ja joka päätyy itse elämään yhteiskunnan hyljeksimänä?
Mutta täytyyhän meillä olla varaa kaikkeen! Se on meidän oikeutemme!

Viisi miljoonaa lasta kuolee vuodessa nälkään ja me kuolemme omaan vaurauteemme. Ja silti niin harvalla kellot soi päässä, että nyt ei mene ihan niinkuin pitää. Vaikka sitten kuolisimme "hyvinvointiimme" niin siitä ei vain voi päästää irti.
Se on meidän oikeutemme!

Kuplassa on kuitenkin mukava elää. On mukavaa, kun on katto pään päällä, huonekaluja, mattoja, kodinkoneita, viihde-elektroniikkaa, jos ei käytännöllisiä niin ainakin nättejä vaatteita, leluja, taidetta, auto tai pari, tiet, supermarketit, halpaa ruokaa kyllästymiseen asti, halpaa eksoottista ruokaa kyllästymiseen asti, sähköä, puhdasta vettä...
Meillä tuntuu olevan siihen kaikkeen varaa, mutta kenen kustannuksella?
Minä en puhu edes ympäristöstä, minä puhun ihmisistä. Oikeista, elävistä, tuntevista, ajattelevista saman lajin edustajista, joiden rehellisellä riistolla tämä on meille mahdollista. Ilman sitä kaikki maksaisi enemmän ja joitan asioita ei olisi ehkä saatavilla lainkaan. Ilman sitä suurimmalla osalla meistä ei äkkiä olisikaan varaa kaikkeen siihen, mitä kuplaan tarvitaan.
Mutta sehän on meidän oikeutemme!

Vaakakupissa ei kanssaeläjien oikeudet paina.

Ja jos edes alkaisin ympäristöstä...

Viisas ihminen, Homo sapiens, mistä hyvästä olet viisauden kruunusi ansainnut? Yhtä tehokkaita ja häijyjä kuluttavia organismeja on muitakin. Eihän niiltä puutu paljoa muuta kuin peukalo.

Terveisiä kuplasta.

Alkuja ja loppuja

2010-09-18T14:43:00.003+03:00

Aikaa on vierähtänyt taas, kesä kulkenut kohti kuolemaansa ja vaivihkaa syksy on hiipinyt sisään. Elokuun 30. päivä klo 8 aamulla loppui yksi iso ja vaikuttava ajanjakso elämässäni, en ollut enää kotiäiti. Melkein 4,5 vuotta soljui ohitse iloineen, suruineen, voittoineen ja vaikeuksineen. Iloisesti hoitopaikkaansa juoksevat lapset ja iloiset heipat sinetöivät päätöksen, aika oli nyt oikea. Meillä on aivan IHANA hoitotäti ja lapset tykkäävät hoitopaikasta kuin hullut puurosta.

En jää kaipaamaan kotiäitiyttä, vaikka nämä vuodet paljon antoivatkin. Ne silti ottivat ehkä enemmän.

1.9. Hylkäsin sitten itse kodin suojaisat seinät ja sain marssia yliopistolle. Olen viihtynyt odotetusti erittäin hyvin, ja hyvä etten yhä tirauta onnenkyyneltä joka aamu, kun saan elää unelmaani! Luennot ovat alkaneet, päivät on jännän äärellä elämistä ja opiskelukaverit on mukavia. Aamuherätykset ja vauhdikkaat aamut tosin vielä vähän tuottavat tuskaa, mutta eiköhän niihin taas totu.

Sivuaineeksi valitsin soveltavaa biologiaa ja monitieteisiä ympäristöopintoja, enkä malta odottaa opintojen etenemistä! Olo on kuin lapsella karkkikaupassa. Menneellä viikolla luulin kuolleeni ja päässeeni taivaaseen, mutta se olikin vain koulun kirjasto. Kerroskaupalla tiedekirjoja, kokonainen sali luonnontieteitä! Ihanaa.

Vielä yhden muutoksen suunnittelin syksylle, aion irrottautua irkkaamisesta, joka on vienyt yllättävän paljon aikaani viime vuosina. Tänään lähti irkkiohjelma koneelta, vieroitusoireita odotellessa. Irkki antoi sekin paljon menneinä vuosina, mammakanavan vertaistuki yksinäisenä kotiäitinä oli korvaamatonta. Nyt olo tuntuu jo ihan ulkopuoliselle siellä(kin). Aika aikaansa kutakin.

Synttärit lähestyvät

2010-07-06T14:29:00.004+03:00

Jälleen on lähestymässä tyttöjen synttärikuukausi ja listaan tähän joitakin lahjaideoita. Syntymäpäivien ajankohtaa ei vielä ole varsinaisesti päätetty, eikä niiden sijaintiakaan, mutta palaamme siihen myöhemmin. Pikku-Milasta tulee iso kaksivuotias ja Neve-neidistä jo neljän vanha tyttönen. Lista on pitkä, mutta jospa sieltä löytyisi joku idea :) Ja ettei tulisi tavaraa, mitä jo on, kuten palikoita tai legoja, joiden päälle kumpikaan ei ymmärrä.

Molemmat tytöt aloittavat hoidossa syksyllä, kun mamma palaa opintielle! Sain siis opiskelupaikan Itä-Suomen yliopistosta, minusta tulee kuin tuleekin biologi isona! Hoitoon sopivaa, kivaa vaatetta on siis listalla. Kapeinta mallia ja jäykkiä kankaita kannattaa välttää. Milan koko on 92cm ja Neven 104-110cm (paidat ja mekot saa olla jo 110, housut mielummin 104) Ulkovaatetusta ja kenkiä katselen parhaani mukaan itse kirppareilta. Muita yhteispaketteja voivat olla Disneyn klassikko-dvd:t (löytyy jo Bambi, Prinsessa Ruusunen) Esimerkiksi Mulan, Pocahontas, Leijonakuningas... Sen lisäksi piirrustusvehkeet ovat ahkerassa käytössä, eli niistä on jatkuva pula. Nukkekoti on yhteinen myös, nukkekodin tarvikkeet ja hahmot (Sylvanian oravaperhe asuttaa nykyään) ovat tervetulleita.

Mutta sitten yksittäin, ensin Mila:

-Leikkieläimiä, maatilan, viidakon, mereneläviä, kaikki käy.
-Hakka-lelu (siis se, jossa vasaralla hakataan "puunauloja" reikiin ja käännetään ja hakataan taas)
-Kirjoja
-Kylpyleluja (vanhat alkavat näyttää sille, että joutavat vaihtoon. Ei ihan semmosia vauvaleluja enää.)
-Hoitoreppu
-Pieniä ruokailuvälineitä

Neve:

-Hyppynaru
-Saippuakuplaputilo
-My little ponyt (ym. ihkusöpöt tyttöjen tilpehöörit)
-Uusi lääkärisetti, entinen koko pikkusiskon tuhovoiman viimeisen 2v varrella.
-Uusi muistipeli, entisellä pikkusisko testasi, voiko veden alla pelata...ei voinut.
-Hoitoreppu
-Uimalelut on huippuja

Meillä leluilla leikitään sitten ihan antaumuksella, eli mitä kestävämpi, sen parempi!

Ja sitten, eikun juhlia odotellessa.

Botaniassa

2010-06-19T09:29:00.004+03:00

Olipas mukavaa pyörähtää taas kasvihuoneiden kuumuudessa lämmittelemässä, kun kotoperäinen ilmasto muistuttaa yhä melkein enemmän talvea kuin kesää. Kukkasia ja perhosia riitti. Nevekin sai yhden perhosen houkuteltua kädelleen :)

Loput kuvat

"Pikku Mila"

2010-06-14T15:31:00.003+03:00

Aika on armotta kulunut eteenpäin harppauksin. Keskittyessäni saattamaan opinnot loppuun (tarkalleen ottaen stressaamaan siitä, etten mitenkään kuitenkaan saa niitä loppuun) on pikku Milasta kasvanut hirmuinen rontti. Eräänä aamuna kauniina tuossa lepertelin viereen möyhkäämään kiivenneelle lapselle, että "kukas on äitin pieni, onko se äitin Mila-vaava" Neve jäi tuijottamaan kuin vähämielistä. "Äiti! ei Mila oo mikään VAUVA! kato nyt miten iso se on, ei se ole pieni!"

Ja minähän katsoin. Vauvani tosiaan näytti hujahtaneen semmoiset karkeasti 10cm pituutta sitten viimenäkemän, jalkaterät olivat kasvaneet ja riehumisessa oli tukevasti taaperon voimaa. Ei se ole enää vauva, ei se ole enää edes kovin pieni.

Mila on alusta asti nauttinut häpeilemättä pikkusiskon roolistaan, pikkusiskon, jonka ei tarvitse osata, eikä ymmärtää, kun hän on vielä niiiin pieeeeni. Olemme taatusti oikein vaalineet ja kiinnipitäneet kaikista vauvaan vähänkin viittaavista ominaisuuksista ja tavoista, onhan Mila se meidän viimeinen vauva. Ehkä vielä enemmän kuin isänsä, olen minä myyty tuolle nuoremmalleni. Mila on kuin aurinko auringon paikalla, kaikessa itseriittoisuudessaan ja itsevarmuudessaan. Olen häikäistynyt lapseni luonteesta ja hymyin, halauksin ja pusuin kieputettu tuon riiviön pikkusormen ympärille. Näenkö Milassa jotain, jota olisin halunnut olla itse?

Nevekin on tottakai meille rakas lapsi ja monessa suhteessa Milaa helpompi ja mukavampi luonne. En olisi hevin uskonut, että Neveltä voisi pikkusisko varastaa shown sillätapaa, kuin mitä Mila viattomalla lapsen röyhkeydellään on tehnyt.

Nyt on kuitenkin aika puistella vähän lumousta niskastaan. Mila ei ole enää pieni. Mila kaipaa tiukempia rajoja ja ohjausta. Mila kaipaa, Herra varjelkoon, kasvatusta! Neven neitsytluonne on aina ollut uhmista huolimatta mukautuva ja Neve on luonnostaan hyvin kiltti. Milaa ei tuollaisena aurinkoleijonana voisi vähempää kiinnostaa, pois alta risut ja männynkävyt, autotkin väistää ja vuoretkin kumartaa. Ja jos ei kumarra ja väistä niin joku ainakin pelastaa.

Sydän itkee jo valmiiksi verta, kun ajattelen, miten pikkuisen kaikkivoipaisuuskuvitelmat alkavat hiljaa särkyä tosielämän tieltä. Voi pikku Mila, on aika katkaista se ihana, symbioottinen napanuora. Seuraavat vuodet sitä sitten otatellaan, etkä sinä arvatenkaan aio pelata reilua peliä, sinä hattaraan puettu pikku antikristukseni...

Kesämielellä

2010-06-13T20:11:00.001+03:00

Blogi otti ja uusi ilmeensä kesäiseksi, saattaa uusia vielä lisääkin. Jospa taas saisi aikaiseksi kirjoitella jotain järkevääkin kesän aikana.

Jotain valkoista

2010-06-07T10:16:00.002+03:00

Lähes 10 vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen askel eteenpäin on otettu.

Juhlahumua

2010-05-31T18:23:00.003+03:00

25 vuotta tulla tupsahti täyteen. Kakkuhan se piti pyöräyttää.
Ensi viikolla vuosikymmenen odotetuin juhla, viimeinkin!
Lakkiaiset! :D

Haaste!

2010-03-01T21:34:00.003+02:00

Ekotiskirätteihin rakastuneena haastan kaikki tänne eksyneet neulomaan yhden bambulankaisen rätin itselleen ja yhden yllätykseksi yhdelle tuttavalleen!

kaupoissa on ihanan pirtsakoita värejä Novitan Bambu-lankaa, josta rätti syntyy helposti. Olen luonut n. 45 silmukkaa ja neulonut ainaoikein-neulosta niin, että rätti on käteen sopiva, hiukan suorakaiteen muotoinen. Ainaoikein ja helmineulos ovat ilmeisesti parhaita käyttää, mutta saahan sitä loihtia taitavampi mitä vain pintaa rätteihin. Yhdestä kerästä syntynee kaksi rättiä.

Ja eikun tiskirättitehdas pystyyn! Väriä ja ehdotonta käyttomukavuutta keittioon kevääksi!

(juu se näppäin on näppäimistostä rikki ;) )

Se on kuopuksen osa

2010-02-06T22:47:00.003+02:00

Eilispäivänä saattui pieni liikuttava tapahtuma tuon nuorimaisen kanssa puuhatessa...

Hyvin usein Milan osa on kasvaa siinä sivussa, touhuta omia touhujaan siskon vierellä, tulla lähinnä kielletyksi tai pelastetuksi jostain. Kohtuuleppoisana ja itselleen toimitettavaa löytävänä lapsena Mila myös tyytyy rooliinsa hyvin vähän protestoiden.

No eilen olimme koko perheellä tuossa talomme pihamaalla leikkimässä. Mila tapansa mukaan lähti viipottamaan, minkä Michelin-puvultaan pääsi, karkuun kohti metsäpolkua. No kerrankin kiireettömänä lähdin vain kulkemaan vierellä. Huomatessaan tämän, Milan kasvoille nousi niin iloinen hymy ja hämmästys, että ihme kun se ei sulattanut lumiakin ympäriltään. Siinä hissukseen käveltiin ja lunta ihmeteltiin ja kovasti haasteltiin, Mila omaa japanian kieltään tietenkin. Hain metsän puolelta risuja maljakkoon ja toin Milalle oman. Se risu oli varmasti hienointa mitä lapsi äidiltään koskaan oli saanut, niin se onnesta tuntui pakahtuvan. Ylpeääkin ylpeämpänä se sitten risunsa kantoi perässäni takaisin pihaan.

Siinä jurokin herkistyi, tämäkö on kuopuksen osa? Asia, joka oli esikoiselle päivänselvää ja jokapäiväistä touhuamista on Milalle yksi elämän aarre. Huomasin myös vauvani kasvaneen taas niin paljon, oikeastaan huomasin vauvani kadonneen.

Mila oppi myös sanomaan kenkä ja kukkuu. (Sillä on siskoaan luovempi ote näihin ensisanoihin)

Minun pikkuinen aurinkopentuni, lupaan että vastaisuudessa teemme näitä retkiä useammin.

Kuluttaja

2010-02-02T18:16:00.005+02:00

Olen miettinyt viime aikoina paljon kuluttamista, tavaroita, ostamista, omistamista, tarvitsemista. Jäin pyörimään sanan kuluttaja ympärille.

Ennen sanassa oli varsin neutraali kaiku, oli tuottajat ja kuluttajat ja se siitä. Katseltuani ihan kiitettävän määrän asiaa sivuavia tai suoraan käsitteleviä dokumentteja ja alettuani ajattelemaan asiaa, aloin kuulostella sanaa uudelleen. Haluanko minä olla kuluttaja? Mitä kuluttaja tekee, onko kuluttajan ainoa toimi maailmassa kirjaimellisesti kuluttaa? Mitä kuluttaja tästä hyötyy ja mitä maailma hyötyy kuluttajasta? Kuka lopulta hyötyykään kuluttamisesta.
Vieläkö kuluttaja kuulostaa neutraalille?

Olen aina ollut innokas shoppaamaan, vähän sitä ja vähän tuota. Ostaminen ja uusien tavaroiden omistaminen tuottavat mielihyvää, vaikka tavaroilla ei tekisi tuon taivaallistakaan. Vähän vanhempana haksahdin myös havittelemaan onnea Iittalan ja Arabian ynnä muiden The Merkkien kautta. Haluan saada perustavarani halvalla ja nurisen kaupassa kun kanankoivet maksavat enemmän kuin viimeksi, kitisen kun rahani eivät riitä uusiin vaatteisiin ja keksin hankintalistalle tuhat asiaa, vaikka omistan varmasti kaiken tarpeellisen ja reippaasti turhaakin.

Yksi päivä heräsin hetkeksi ajattelemaan länsimaista Suurta Illuusiota. Lähes kaikki mitä omistan ja syön on tuotettu enemmän tai vähemmän eettisesti kestämättömällä tavalla, toisinsanoen riistämällä, liian halvalla. Mihin minulla olisi varaa, jos kaikki mitä ostan tuotettaisiin Suomessa suomalaisten työntekijöiden toimesta tai työntekijät ulkomailla saisivat vastaavanlaisen korvauksen työstään. Mitä kaikki maksaisi, jos asiat tehtäisiin reilusti ja oikein? Mitä mahtaisi maksaa kohtuuonnellisen sikapossun pihvi, entäpä luonnollista elämää viettäneen kanan?

Veikkaan, ettei minulla olisi paljoakaan. (Veikkaan, ettei olisi monella muullakaan)

Mutta olisiko sillä enää väliä, jos sen ansiosta ihmiset kehitysmaissa eivät enää raataisi mitättömällä korvauksella minun länsimaisen silkkiperseeni onnellisuuden eteen, eläen siinä toivossa, että joskus asiat olisivat heilläkin, kuten meilläkin. Totuushan on, että meillä ei ole varaa antaa niiden ihmisten rikastua. Olisiko sillä väliä, etten voisi syödä lihaa joka päivä, jos voisin ostaa lihaa joka ei eläessään joutunut kohtuuttomasti kärsimään? Olisiko sillä väliä, että ruokani ei ole yhtä väririkasta ja teollisen kivan makuista, jos sen ansiosta voisin syödä puhtaampaa ja luonnollisempaa ruokaa?

Eteeni nousi selvä ajatus: Minä EN halua olla enää kuluttaja.

Miten sitten ollaan ei-kuluttajia, mitä silloin ollaan ylipäätään? Minusta kyse on ensisijaisesti ajatusmaailmasta. Täytyy herätä kyseenalaistamaan tarpeitaan ja hankintojaan ja pohtimaan mitä rahallaan tukee. Täytyy herätä kyseenalaistamaan omaa arvomaailmaansa. Täytyy alkaa ajatella inhimillisesti ja itse, täytyy tulla kuluttajan sijasta ihmiseksi, palata massasta yksilöksi.

On hyvin vaikeaa alkaa elää oikeasti kokonaan eettistä elämää täällä, mutta miksi EI tekisi sitä mitä VOI tehdä? Minusta hyvinvointivaltioon syntymisen suurin onni taitaakin piillä ei siinä, mitä kaikkea meillä onkaan mahdollisuus kuluttaa, vaan siinä, että meillä on mahdollisuus ja vapaus valita.

(Olithan muuten tietoinen siitä, että ihmisille maksetaan siitä, että he keksivät, kuinka sinut saa haluamaan lisää ja lisää, kun sinulla on jo kaikkea? Hullunkurista, eikö vain)

Taiteilua

2010-01-15T20:58:00.003+02:00

Vielä nimetön, öljyvärit 2010

Tervetuloa, Valo!

2009-12-22T11:32:00.001+02:00

Talvipäivänseisaus on ohitettu ja päivä alkoi jälleen pidentyä! Sen kunniaksi laitettiin kuusi
koreaksi.

Raidallinen taivas

2009-12-18T15:17:00.002+02:00

Joukkoryntäys kesken perjantain etelänmaille Jouluksi?

Päästä peto irti

2009-11-27T01:00:00.004+02:00

Masennus on mielenkiintoinen ja monitahoinen ilmiö, vaikka en voi sanoa olevani iloinen saadessani tutkailla sitä vuodesta toiseen kosketusetäisyydeltä. Ajan kanssa olemme kasvaneet yhteen ja oppineet elämään lähes saumattomasti rinnakain. Joskus tuntuu, että tunnen sairauden paremmin kuin itseni, se on kuin lapsuudenystävä, rakas kaveri ja riitelykumppani.

Vuosien varrella olen nähnyt masennuksen monet kasvot, ymmärtämättömyydessäni kärsin kirjaimellisesti huutaen sikiöasennossa lattialla tai kynsien käsivarsia saadakseni ahdistuksen ulos itsestäni. Olen nähnyt hiljaisen apeuden suvantovaiheet ja hetkelliset harhakuvat paranemisesta. Tarvoin kauan "niin mutta kun" suossa varmana siitä, etten ole edes sairas vaan syy on jossain muualla. Jokainen syksy tuo pohjattoman toivottomuuden jota kevät lopulta helpottaa.

Ymmärrys on ollut vahva vitja masennuksen kesyttämisessä. Hyvinä aikoina tunnistin ajatuskuviot ja tunnetilat ja niiden yhteydet. Ilman näitä havaintoja olisin varmasti kärsinyt pahasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jo kahdesti ja mahdollisesti vahingoittanut lasten kehitystä sen myötä. Ajatuksenjuoksun sairas ennustettavuus ja kylmä järkeily piti kuitenkin pintansa.

Vaikka ulkopuolisen voi olla vaikea käsittää, käyn lähes jatkuvaa hiljaista sotaa masennuksen kanssa. Se vääristää ajatuksia, joita joudun jatkuvalla syötöllä oikomaan taas normaaleiksi. Aina en siinä onnistu, jos kierre pääsee liian pitkälle se ruokkii itseään kunnes jäljelle jää vain halu repiä itsensä omin käsin riekaleiksi.

Joskus ajattelen, miten helppoa olisi vain antaa periksi ja vajota siihen suloiseen synkkyyteen ja takaisin siihen tunnetilaan, kun mitään toivoa ei ole ja kaikki on merkityksetöntä. Huutaa ja riehua ja sylkeä päin naamaa jokaista joka tulee metriä lähemmäs. Hakata seinää niin kauan, että käsistä menee nahka. Vajota, upota, hävitä. Ettei enää koskaan tarvitsisi nousta.

Mutta ei. Koska näyttää sille, etten tässä kaamoksen maassa saisi kuitenkaan koskaan lopullista rauhaa, niin pitäydyn nykyisessä tilassa. Se saa vihaiseksi, koska monesti viha on viimeinen väline tainnuttaa syöksykierre. Se saa väsyneeksi, koska tietää, että samat asiat saa vääntää päivä toisensa perään. Kuitenkin päätin jaksaa ja päätin olla olematta hullu. Koittaapa vaan joku tulla päätäni kääntämään kun jotakin kerran päätän.

Jotenkin kaikista surullisinta on katsella lapsia ja ajatella, että jostain tuntemattomasta syystä
sen saman riemun ja vilpittömän valon jokin onnistui nujertaa.

Jokaisellahan meillä on kantamuksemme ja tokkopa syyttä sittenkään. Voisin pitää silti joskus lomaa, löytyisiköhän lapsenvahdin sijaan hoitajaa masennukselle, vaikka viikoksi? Saa pitää kevääseenkin asti.

Rakas Joulupukki...

2009-11-09T12:03:00.005+02:00

Neve alkaa olla niin iso tyttö, että joululahjoista ääneen puhuminen vaikkapa puhelimitse on hankalaa, joten hydynnän taas blogia, sana kiertoon jos joku kyselee mitä tytöille voisi hankkia. Ideoita on tarkoituksella useita eikä lista taaskaan ole mikään PYHÄ lista, omaa mielikuvitusta lupa käyttää.

Neve saa meiltä lahjaksi nukketalon, kolmionmuotoisen, jossa on kaksi huonetta alhaalla ja yksi ylhäällä. Se muistuttaa sitä perinteistä Lundbyn nukketaloa ja löytyi kirpputorilta ilman kalusteita. Neve siis toivoisi taloonsa peruskalusteet ja mahdollisesti nukkeperheen. Niiden ei tarvitse olla juuri Lundby-kalusteita, mutta kokoluokaltaan samaa. Ihan älyttömän pientä sipellystä ei tarvitse, ettei häviä. (Taloa on tarkoitus säilyttää kaapissa ja se toimikoon viihdyttäjänä Milan nukkuessa, ettei pieni popsi kaikkia tavaroita)

Lisäksi Neven toivelistalla olisi:

Keppiheppa!
Suomenkielisiä DVD-elokuvia (esim. disneyn klassikoita, mieluusti ei niiden kopioita surkean laadun takia. Ti-Ti nalle ja Frööbelin palikatkin on kivoja)
Värikynät kuluvat talossa nopeasti, kiitos myös niiden, jotka syövät niitä. Myrkyttömiä, kiitos :D Jokin kiva rasia tai purkki kynille olisi käyttökelpoinen.
Hyviä hiuspompuloita ja nipsejä (kaikista halvimmat menee kertakäyttöisiksi kun kuminauhat ei kestä)
Oma shampoo ja hoitoaine (+ mahdollisesti kylpytakki, kun sen pitäisi olla vaaleanpunainen eikä leppäkertun punainen kuulemma)
Nuken sänky, edellinen sanoi sopimuksena irti eikä korjaaminenkaan oikein onnistu
Pikkuhiljaa myös ponit ja prinsessat alkaa kiinnostaa :) Vauvanukke-tarvikkeet ovat myös tervetulleita, niitä tasaisin väliajoin katoaa tai menee rikki kovassa käytössä.
Vaatekoko on 104cm
Prinsessojen lisäksi myös Hello Kitty on jotain niin hienoa :D

Milan listalla olisi:

Jonkinlainen systeemi, jossa eri muotoisia palikoita voi laittaa sopivien kolosten läpi.
Värikkäitä puupalikoita
Autot on Milan mieleen
Perässä vedettävä lelu
Kovia kirjoja, joista osoitella eläimiä/esineitä/yms. (Edelliset alkaa olla vauvanjärsimiä)
Vaatekoko 86cm

Jos joku tahtoo muistaa äitiä ja isiäkin, niin meillä on aina tarvetta pussilakanoille ja tyynyliinoille sekä jälleen uusille tyynyille (ihan lakanoita ostelin muuton yhteydessä, niitä on). Talouden veitset alkavat olla heikolla hapella, siis yleisveitsi, leipäveitsi, juuresveitsi ja kuorimaveitsi (liikkuvalla terällä) ovat kaikki uusimista vailla. Yleissaksetkaan eivät olisi pahitteeksi. Lukion kirjoihin on uponnut ja uppoaa yhäkin riittävästi rahaa, Suomalaisen kirjakaupan lahjakortit tulevat hyötykäyttöön. Minä kaipailen omia kirjoja, joten kirppareilta voi löytyä kiinnostavia romaaneja halvalla. Biologiaa sivuavat kirjat otetaan riemulla vastaan! (Lintukirjat, muut laji-tietokirjat, sienikirjat, kasvikirjat....Ja jos ne vielä löytyy ihan osastolta biologia, eikä luonto niin entistä parempi. Englannin kieli ei haittaa.) Perttu pitää täyteläisistä punaviineistä sekä juustoista, sekä kaipailee uutta muistitikkua, kuin myös ledi-käsivaloa, semmoista pientä mihin menee ne AA patterit, ei AAA.

Semmosta.

Taidetta

2009-10-21T19:39:00.003+03:00

Pitkästä aikaa tuhersin, parin tunnin pikatuotoksen nimi on Esikoinen, ja se yrittää kuvata ensi kertaa äidiksi tulemista. Öljyvärit, 70x50 cm. Anteeksi tökerö kännykkäkuva, mutta kameramme sanoi sopimuksensa irti.

Häpeällinen

2009-08-11T21:22:00.002+03:00

Olimme perheen kanssa viettämättä mukavaa päivää Punkaharjun Kesämaassa. Kyse on vesipuistosta aurinkoisen helteisenä päivänä, ja lähes koko kansa juoksenteli niin vähissä pukeissa, kuin on länsimaisittain vielä suotavaa. Lähes...

Parkkeerasimme leirimme nimittäin muslimiperheen viereen, enhän minä alkuun edes noteerannut asiaa, tyyppejä kuin tyyppejä.

Alunalkaen olimme puskan takana, mutta auringon mukana siirryimme ihan viereen, juuri kun he alkoivat syödä. Minä ja nuorimmainen evästettiin myös, mutta minä tietenkin bikinit päälläni. Pistin merkille, miten perheen pään ilme muuttui halveksuvaksi, ja he vaihtoivat pöydässään paikkoja niin, että mies oli minuun selin, myös perheen pojan istuinta aseteltiin uudestaan. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut siis mitään avointa vihamielisyyttä tai sanonut mitään, silti tuli niin halpa olo, että oli pakko pukea päälle.

En ole koskaan tuntenut oloani yhtä häpeällisen arvottomaksi, kuin sillä hetkellä. Koko ihmisarvoni naisena tuntui kadonneen. Muslimivaimo oli tietenkin pukeutunut pitkähihaiseen tunikaan ja housuihin, sekä huiviin. Sillä hetkellä tuntui, että se nainen oli kaikkien meidän vellovien valkoisten nakupellejen yläpuolella, parempi, arvokkaampi, viisaampi.

Asuuko minussa joku sisäinen kaappi-muslimi?!

Oli kyllä erikoinen kulttuurien yhteentörmäys...

Opiskelijanumero ....

2009-08-10T21:04:00.002+03:00

Tuli postissa muuan kirje jossa luki:

Joensuun Yliopisto

Opiskelutodistus

<3 <3 <3

Hyvä kun en kyyneltä päräyttänyt, vaikka tämä onkin vasta avoimen yliopiston opintoja koskeva kirje. Vielä 2 vuotta sitten olin alistunut kohtalooni, etten ikinä saisikaan oikeasti opiskella, hakisin vain jonkun ammatin ammattikoulusta ja no, tuleehan sillä toimeen...

Nyt toivo taas elää!

Menetyksiä ja uusia alkuja

2009-08-05T22:25:00.006+03:00

Formula-auton ääni pärähti kotoisasti puhelimestani tässä eräänä päivänä, ilmoittaen tekstiviestistä. Se viesti viilsi ammottavan, kylmän haavan sisuskaluihini. Erään tuttavani syntymätön lapsi oli menehtynyt ja matkalla maailmaan. Yhä uudestaan ja uudestaan tavasin viestiä vatsalaukun kuroutuessa kohti kurkkua. Toivoin niin, että olisin ymmärtänyt väärin.

Minun maailmassani lapsi on pyhän koskemattomassa olotilassa. Lapsi ei vain voi kuolla. Jokin, mikä on istutettu elämään, ei voi minkään järjen kautta menehtyä. Sitä tapahtuu vain jossain netin syvissä syövereissä, jollain foorumilla, jollekin tuntemattomalle nimimerkille. Sitä on näennäisen pahoillaan, mutta omalle kohdallehan tuollainen ei voisi sattua, se ei siis oikeastaan ole totta, ei ole tapahtunut.

Kun tapahtuma koskettaa läheltä, se riipaisee mukaansa, siitä tuleekin totta. En oikeastaan ajatellut tapahtumaa omalle kohdalleni, sillä äiti minussa ei kykene näkemään sellaista vaihtoehtoa. Myötäelän kuitenkin tuttavani elämäntilannetta jokaisella solullani, se tuntuu fyysisesti, olo on ontto ja kylmä ja avuton. En silti voi millään tasolla kuvitella tai kokea konkreettisesti vanhempien tuskaa ja surua.

Olen empaattinen ihminen, ihan todella olen. Olen kuitenkin naiseksi huono lohduttaja. Minun tapani olla surussa läsnä on onneton tarve korjata tilanne, tehdä se jotenkin taas hyväksi. Moni antaa yksinkertaisesti surulle sijaa ja hiljentyy olemaan läsnä. Minä etsin sanavarastoani taukoamatta, löytääkseni sanat joilla voisin parantaa toisen haavat, sanat joilla voisin lausua kuoleman suohon ja sanat joilla voisin puhaltaa hengen hengettömään.
Sanat joilla voisin jotenkin mitätöidä surun.
Pelkään sanovani väärin, mutta en voi hiljentyäkään.

Samalla kohtaan umpikujan, sanat eivät auta, ne eivät riitä vaikka taivuttaisin ne sadalle solmulle.

Tämä pätee myös pienempiin ja varsin arkisiinkin läheisteni murheisiin ja ongelmiin.

Aihetta sivuten luin kirjan, jonka nimi on Jäähyväiset Einolle. Se on äidin tarina pienestä pojasta, joka kesken kaiken sairastuu vakavasti ja kuolee yhdeksässä viikossa. Poika on vain hiukan vanhempi kuin esikoistyttäreni.
Kirja oli lyhyt eikä erityisen taitavasti kirjoitettu, mutta rivi riviltä luin sen läpi sumeiden silmien. Tavallisuudesta kumpusi jotain niin arkista ja tuttua, etten voinut olla ajattelematta itseäni samaan tilanteeseen, kokemaan, miten aivan hirvittävän vahvassa, oppivaisessa ja elämänjanoisessa iässä oleva lapseni nääntyisi pois. Tai, että onnettomuus koskisi nuorimmaista, joka häppäräppä osaa sanoa edes äiti.

Vaan kuoleman edessä on äidinkin nöyrryttävä, vaikka leijonaemon vahvalla raivolla tuntuu olevan kaikkeen muuhun valta, niin kuolemaan sillä ei ole sen hiventäkään.

No, siinä missä jokin päättyy, niin avautuu uusia uria. Vähän iloisempiin asioihin palatakseni, meille aukeaa uusi lehti elämässä sen myötä, että muutamme Joensuuhun. Mies sai opiskelupaikan ja itse jatkan yhtä koulua ja aloitan toisen. Lapset luonnollisesti kumpikin kotihoidossa, helppoa kuin heinänteko.

Vaikka muutto tänne kotipaikkakunnalle oli paikallan, niin nyt tuntuu olevan taas muutoksen aika. Välitänkin kiitokset suvulle, jonka tuin ja turvin jaksoimme yli tämän haastavan reilun vuoden ajanjakson. En joka hetki jaksanut voida hyvin, mutten haluaisi tietää, kuinka huonosti olisin ilman apuvoimia sitten voinutkaan. Se mikä surettaa, on tyttöjen osa. Joensuussa meillä ei ole kaikkia näitä tuttuja naamoja seuranamme ja etenkin vanhempi voi siitä olla kovinkin pahoillaan.
Mielummin jäisin, mutta ehkä joskus vielä palaan.

Ylihuomenna kuopus täyttää vuoden ja perheemme vauva-ajat sinetöidään ja luovutetaan menneisyyteen. En jaksa, enkä halua lisää lapsia, mutta olo on silti tietenkin haikea ja hiukan epävarma. Olen 24 vuotta vanha ja siirryn hoivaamasta vauvoja kasvattamaan kasvavia lapsiani. Melkoisella varmuudella olen pikkulapsiajan hanskannutkin, jos ei ylitsevuotavaista äidinrakkautta luontoäiti suonut, niin hyvän hoivovietin. Nyt saan taas katsoa silmiin omaa keskenkasvuisuuttani, tässä eivät enää auta vaistot.

Ennen peiliin tuijottelua virittäydyn kuitenkin synttäritunnelmaan ja suunnittelen kakkuja ja koristeita! Lainaten jonkinasteista sielunsisartani, Scarlett O'Haraa:

Oh fiddle-dee-dee, I'll think about it tomorrow!

Arkeen paluu

2009-07-01T21:30:00.002+03:00

Heinäkuu tulla lävähti naamaan kuin hikinen hansikas. Kesäkuun loppu helli auringonpalvojaa ja nahkankin pääsin kärväyttämään. Olo ei silti ole oikein lomamaisen rentoutunut, olisin tarvinnut vielä useamman viikon ihan vaan olemista.

Vaan ei auta itku markkinoilla, uudet kurssikirjat on ostettu ja lukujärjestys laatimista vailla, jotta kesän opinnot etenisivät kohtuullisella tahdilla. Syyskuun puolivälissä häämöttää lopun alku, biologian kirjoitukset. Näin ollen syksyllä 2010 on se lakki päähän viimeistäään saatava. Aika tuntuu vielä toivottoman pitkälle ja lopputulos saavuttamattomalle, mutta nyt on pakko vaan jaksaa rutistaa. Aikeissa olisi jopa rusentaa koko roska kasaan kevääksi, tarkoittaisi 17 kurssia lastenhoidon ja kodinhoidon ohella, kumpikaan ei edes mene hoitoon, lapsista siis.
Lisäksi myös toinen puolisko ehkä opiskelee, odottelemme tietoa Joensuusta, josko on muutto edessä.

Tahto ainakin on kova, karistaa menneisyys pois harteilta ja aloittaa uudelleen katetulta pöydältä. Päästä tavoittelemaan uusia haasteita ja omia päämääriä, sekä meidän yhteisiä haaveita.

Anteeksi jo etukäteen, ennenkuin tämä on ohi, on vuodatettu sellaiset määrät verta, hikeä ja kyyneleitä, että heikompia hirvittää.

Kiitoksia, kiitoksia

2009-05-30T20:02:00.003+03:00

Siskolla hyvät kinkerit oli, riitti ruokaa ja kaakkua ja skumppaa.

Kiitoksia kaikille muistaneille, tulivat akuuteimmat tarviketarpeet tyydytettyä ja erityisesti siskolle kiitos ihanasta taulusta, joka heti ripustettiin roikkumaan kunniapaikalle makkariin. Istuu siihen kuin nenä naamaan.

Nyt kun vielä tikistäisi biologian kokeeseen, niin sitten olisi hervottoman kiireinen loppukevät pulkassa. Sen jälkeen kuollaan varmaan kaikki johonkin kulkutautikuppaan, kuten kunnollinen rivikansalainen tekee lomallaan.

31.5

2009-05-12T20:17:00.004+03:00

Rakkahat sukulaiset jotka tänne eksytte!

Se on tuo syntymäpäivä taas kerran ovella, ja jos joku nyt vaikka sattuisi miettimään että mitenkä sitä voisi muistaa, niin pienellä inventaariolla olen seuraavia esineitä/asioita vajaa:

(Syntymäpäiväkaffet yhdistettynä Ninnin lakkiaisten kanssa, minut löytää köökin puolelta häärimästä tänä vuonna)

- Harja ja rikkalapio, siis sellainen isompi setti. Edellinen on alkanut ystävällisesti haroa roskat kaikkialle muualle kuin lapioon

-Silitysrauta -löytyy-

- Vaaleanpunaiset-marjapuuronpunaiset sohvatyynyt 2kpl

- Lahjakortti kampaamoon (Sannan salonki/Siun tukka) Suunniteilla leikkuuta

- Kukkasia amppelissa

- Muovisia kannellisia säilytysastioita

- Sokerikko ja kermakko, Wanhahtavat tai Wanhaakin Wanhemmat, kuka kiertelee kirppiksiä?

- 2kpl kaitaliinoja, vaaleanpunainen tai vaaleanvihreä ( taikka 4 tablettia)

- Hajuvesi, kunhan joku mikä tuoksuu, ei mikään Dior tartte olla!

- Kuorimaveitsi, jossa on sellainen erillinen liikkuva terä

- 5l kattila, tarvitaan isompia soppia

Kiittää ja kuittaa, joka tähän törmää, niin välittäköön eteenpäin kyselijöille :) Tämä ei mikään häälahjalista ole, eikä sitä ole mikään pakko noudattaa. Ylipäätään tärkeintä nähdä taas tuttuja kasvoja! Lakkiaisissa tavataan!

Äitienpäivä

2009-05-09T13:28:00.002+03:00

Huomenna se taas koittaa, tuo aamukahvin ja valkovuokon tuoksuinen vuoden kohokohta. Sataa söpöjä korttitöherryksiä taivaasta, pienet jalat tepsuttavat hävyttömän aikaisin onnittelemaan ja takkutukkaisten taaperoiden kuolapusut riemastuttavat. Saa istua valmiiseen ruokapöytään ja saattaahan se isi muistaa jollain kivalla lahjuksella perheen selkärankaa ja raatajaa.

Kesäkuun alusta tulee täyteen kolme vuotta kotona oloa. Tosin ensimmäiset kolmisen kuukautta kasvattelin esikoisesta mahaa, mutta kuitenkin.

Olen lähtenyt tapani mukaan sotaan soitellen, eikä äidiksi tuleminen ole ollut edes hankalaa, kiitos luontoäidin. En todellakaan tiennyt, minne pääni työnsin, vaan enpä ole elämää suurempia yllätyksiä silti päässyt kohtaamaan. Kasvaminen äidiksi ei silti etenkään nuorella ihmisellä kivuitta kulje eikä tule kulkemaan vastakaan. Mutta mikä kasvu kivuitta sitten tapahtuisikaan?

Ei löytynyt sisäinen Muumimamma eikä Kengu, ei kummunnut esille Tiikeriemo eikä huolehtiva kananen. Pelkästään tunnesiteen luominen uuteen tulokkaaseen on kestänyt molempien lasten kohdalla. Olen ollut järki-äiti, pyrkinyt toimimaan ajatuksen ja hosumattomuuden kautta kaikessa ja kuuntelemaan lasta itseään. Tässä olenkin itse kokenut onnistuvani ja toivonut, etten ole jäänyt lapsille liian etäiseksi.

Kovimpia kipukohtia on ollut tietynlainen riittämättömyys. Riittämättömyys yhteiskunnan luomaan normiin siitä normiäidistä, jolla on akateeminen koulutus, vakityö, omakotitalo ja farmariauto, miehellä tärkeä työ. Riittämättömyys siihen oman ikäluokkani norminaiseläjän rooliin, joka lähes poikkeuksetta on vielä lapseton ja vakiintumaton, kaunis ja hoikka. Riittämättömyys Täydellisen Kotirouvan roolin vetämiseen. Olo on tuntunut usein saamattomalle ja halveksitulle. Lisäksi en ole onnistunut löytämään lokeroani erilaisten äitien laatikostossa ja olo on aina ulkopuolinen.

Olen joutunut kaivamaan itsestäni mittaamattomat määrät hermoja ja sellaista aikuisuutta, jota ei vielä välttämättä oikein edes olekaan. Joutunut kohtaamaan ja nielemään välillä oman epäkypsyyteni ja katsomaan peiliin lukemattomat kerrat.

Olen myös vajonnut väsymykseen ja synkkyyteen ja sieltä noussut useampiakin kertoja.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä on kuitenkin esikoisesta kasvanut ihastuttava pieni tyttö ja kuopuksesta on kovaa vauhtia tulossa yhtä valloittava otus. Meitä on kiitelty selvästi hyviksi vanhemmiksi suunnalta jos toiseltakin, ja sanottu, miten lapsi on oiva vanhemmuuden mittari. Monessakaan asiassa en ole pienen elämäni varrella onnistunut, mutta onneksi ilmeisesti hoitanut homman tähän asti kotiin siinä kaikista tärkeimmässä.

Mihinkään en olisi pystynyt kuitenkaan ilman tuota toista puoliskoani, joka vaikka välistä törttöileekin, on mitä omistautunein isä ja aviomies. Ei sillä nimittäin ehkä ihan yksinkertaisin ja leppoisin akkalauma ole huolehdittavanaan.

Hyvää Äitienpäivää siis kaikille äideille karvoihin katsomatta.

Anoppilan aarteita

2009-04-23T08:33:00.002+03:00

Anoppilassa pyörähdettiin jälleen ja nuuskin kameran kanssa talven alta paljastuvia nurkkia...

Äiti blaablaablaa

2009-04-18T20:04:00.005+03:00

Mietittiin tuon siipan kanssa yksi päivä tätä nykyajan äitiyttä menneisiin verraten (taas kerran) ja vilkas keskustelu aiheesta kehkeytyi myös sukulaisten kesken mummolan vierailulla.

Me tiedämme, että naiseen kohdistuu nykypäivänä paljon painetta ja monelta suunnalta, kaikkea pitää voida olla kerralla ja samaan aikaan ja aina, 24/7.

Kysymys ei olekaan nyt siitä, mitä kaikkia paineita naiseen ja äitiin kohdistuu (emmeköhän kaikki ole niistä jo ihan tietoisia) vaan siitä, miksi jäämme näiden paineiden alle, melkeinpä ihan omasta tahdostamme, ellen sanoisi.

Halleluja! ja Aamen! Minä tunnustan, olen täysin ja tyystin ympäröivän yhteiskunnan ja kanssaihmisten valvovan silmän alla ja yritän hiki päässä toteuttaa kaikkia normeja ja vaateita. Hoikkana pitää -yrittää- pysyä, tukka ja naama nätiksi aamuisin, ei mitään lörppävaatteita, koti siistinä, lapset kuosissaan, koirat kauniita ja hyväkäytöksisiä (kissallemme emme voi mitään, anteeksi...), kerta viikkoon sämpylää tai pullaa siis vähintään, kotihommat on naisten hommia, aviollinen elämä iloista, miehellä riittävästi vapaa-aikaa, itselle kehittävää harrastetta...

Tietenkin valtava stressi ja ahdistus, kun jokin tai kaikki ei toteudu, ja eihän ne yleensä toteudukaan. En vain voi päästää irti.

Tulin lopulta siihen tulokseen, etten edes halua päästää irti, en halua elää hälläväliä-kunhan-selviän-huomiseen elämää lapsiperheen väsymyksen ehdoilla! En halua olla piittaamatta asioista, joihin todellisuudessa ei ole oikeasti resursseja.
Täytyyhän tuohon kaikkeen pystyä. Varsin on pystytty ennenkin!

Pitäisi olla välittämättä, keskittyä olennaiseen, olla piittaamatta muiden arvostelusta (mikä muka on muuten kuviteltua!) ja olla stressittömämpi ja onnellisempi.

Mielessäni kuitenkin välkkyvät vain kauhukuvat kulahtaneista ja näivettyneistä äideistä, kyllästyneistä aviomiehistä ja kaikesta siitä, mitä on ns. "vinksahtanut lapsentahtisuus". En halua herätä 10 vuoden päästä 20kg lihavampana kahden omituisen lapsen yh-äitinä vaatekaappi täynnä rakkaan ex-aviomieheni vaatteita, tunnistamatta ripsentaivuttajaa. Niinhän ihan väistämättä käy, jos en suoriudu kaikesta mitä yllä luettelin. Eikö vain? Ei suinkaan siis mikään rennompi ja kivempi perhe-elämä.

Samalla myönnän aina ikkupikkusen nenänvartta pitkin katsovani kaikkia äitejä, jotka mainituista asioista tinkivät, syystä mistä hyvänsä.

Enkä todellakaan usko olevani ainoa.

Vaan milläpä pelastat paineen alta äidin autuampaan normivapauteen, joka ei halua pelastua?

(Kuva täältä)

Äidinkielen tehtäviä

2009-04-09T10:21:00.005+03:00

Kouluhommia, kouluhommia. Piti kirjoittaa ohjelmapuhe, siis puhe, joka jossakin tilaisuudessa on suunnattu jollekin tietylle ryhmälle ihmisiä. Tehtävävihkosesta löytyi herkullinen aihe: Äidin paikka on kotona, ja pitihän siitä kirjoittaa sitten heti. Kiitettävän arvosanan poiki tämä :)

Äidin paikka on kotona

Hyvät Kuulijat

Viime kuukausina on puhuttu paljon äideistä ja pienten lasten hyvinvoinnista päiväkodeissa. Uudet tutkimustulokset ovat olleet hyvin yksiselitteisiä, pieni lapsi ei voi päivähoidossa läheskään aina hyvin, kuten muunmuassa Liisa Keltikangas-Järvinen, tunnettu suomalainen psykologi, toteaa. Se on meissä äideissä herättänyt monenlaisia tunteita ja mielipiteitä, kannatuksesta aina riipivään syyllisyyteen saakka ja saanut meidät sotajalalle toisiamme vastaan. Eikö kuitenkin olisi aika miettiä kaikkien yhteistä hyvää, eikä tuijottaa toisten ratkaisuja ja niiden kelvollisuutta?

Äitiysloma ja vanhempainvapaa kestävät noin yhdeksän kuukautta lapsen syntymästä. Yhdeksän kuukauden ikäinen lapsi ei yleensä osaa vielä kävellä eikä puhua, eikä hänen elekieltään välttämättä ymmärrä juuri muut, kuin vanhemmat tai muut läheiset aikuiset. Jotkut eivät vielä edes konttaa. Jo tämän pitäisi maallikollekin kertoa, ettei lapsi ole vielä valmis viettämään kahdeksasta kymmeneen tuntia päivässä jopa kahdentoista lapsen ryhmässä. Keltikangas-Järvinen onkin todennut esimerkiksi Helsingin Sanomissa, että lapsen optimaalisen kehityksen kannalta häntä tulisi hoitaa kotona ainakin puolentoista vuoden ikään saakka ja siitä seuraavat puolitoista vuotta oikea hoitomuoto olisi pienryhmä, perhepäivähoito.

Äidillä on oikeus ja mahdollisuus hoitovapaaseen, miksi siis näemme näitä suuria alle kolmevuotiaiden ryhmiä päiväkodeissa jatkuvasti? Syy löytyy yhteiskunnastamme ja toistemme ravistelun sijasta meidän tulisi ravistella päättäjiä!

Äidillä on siis oikeus ja mahdollisuus hoitovapaaseen, mutta onko tämä mahdollisuus todella realistinen esimerkiksi keskiverto ensisynnyttäjälle tässä maassa, ikää kaksikymmentäkahdeksen vuotta, alla opinnot ja muutama vuosi työelämää, yleensä uudehko asuntolaina, ehkä muutakin velkaa. Pyöriikö sellainen talous todella yhden ihmisen palkalla ja äidin saamalla kotihoidontuella, jonka määrä on kaikille sama: 314,28 euroa miinus tietenkin verot. Mikäli isän kuukausitulot ovat riittävän alhaiset, voi äiti saada myös hoitolisän, joka on enintään 168,19 euroa. Joissakin kunnissa maksetaan kuntakohtainen kuntalisä, yleensä suuriossa kaupungeissa, joissa asumiskustannukset ovat selkeästi suuremmat kuin muualla. Antaako tämä äideille oikeasti valinnanvapauden, vai onko se vain hienovarainen kannuste palata mitä pikimmiten takaisin työmarkkinoille?

Tutkimustulokset nykyisenkaltaisen päivähoidon potentiaalisesta vahingollisuudesta lapselle ovat vankat ja selvät. Suuret ryhmät, melu ja vaihtuva hoitohenkilökunta sekä pitkät hoitopäivät aiheuttavat Keltikangas-Järvisen mukaan lapselle niin suuren stressin, että puhutaan sairastumisriskistä. Lisäksi olot aiheuttavat lapsille aggressiivisuutta ja keskittymiskyvyn puutetta, joka vaivaa kouluiässäkin ja vaikuttaa negatiivisesti koulumenestykseen. Ovatko lapsemme, maamme tulevaisuus, todella niin arvoton asia, että tämä on hyväksyttävää? Miksi me vaikenemme ja nyökyttelemme, että maassamme hoidetaan päivähoito erinomaisesti?

Sen lisäksi, että yhteiskunnan täytyisi ehdottomasti tukea paremmin lapsen riittävän pitkää kotihoitoa, olisi asenteiden muututtava äitiyttä ja kotiäityttä kohtaan. Me äidit teemme tärkeää ja korvaamattoman arvokasta kasvatus- ja hoivotyötä ollessamme kotona, laitamme itsemme osittain sivuun toviksi ja keskitymme lataamaan jälkikasvumme maailmaa varten parhain mahdollisin eväin. Työ on sekä fyysisesti että henkisesti hetkittäin raskasta, siitä ei saa lomaa ja työpäivä kestää kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. Kahville ehtii jos ehtii, lakisääteistä taukoa päivässä ei ole. Sen lisäksi, että tästä työstä ei makseta oikeaa palkkaa, sitä myös halveksutaan, pidetään naista laiskana kun vaan lorvii kotona. Ei ihme, että äiti kokee ympäristön painostuksesta tarvetta palata hetimiten töihin.

Totuus on, että työmaailma pyörii ilman äitiäkin, työlle löytyy aina tekijänsä. Jokainen ihminen on lapsi vain kerran ja lyhyen hetken, tämän lyhyen hetken hän ansaitsee saada sellaista hoivaa, joka tukee hänen luontaista kehitystään. Jokainen äiti taas ansaitsee oikean mahdollisuuden toteuttaa tämän.

Me tarvitsemme muutosta vanhempainvapaan pituuteen tai hoitovapaan tukemiseen, sekä lisää päteviä ja jaksavia perhepäivähoitajia, jotta päivähoitoa tarvitsevat lapset saisivat kehitystasoaan vastaavaa, laadukasta hoitoa pienryhmissä. Nythän moni valitsee ensisijaisesti päiväkodin hoitomuodoksi, sillä hoitajilla on päiväkodissa muodollisesti pätevämpi koulutus.

Siirretään siis painostuksemme siitä naapurin äidistä oikeaan suuntaan, päättäjiin. Lapsi ansaitsee äidin ja äiti arvostuksensa tässä suorittamisen maailmassa, missä ihmisen mittana tuntuu toimivan palkkatili ja työtunnit viikossa. Meidän ei tarvitse suostua siihen, että sydän kylmänä hylkäämme vauvaikäiset lapsemme laitoksiin, voidaksemme tehdä palkkatyötä, jotta meidät hyväksyttäisiin tasaveroisina yhteiskunnan jäseninä. Vaadimmehan tasa-arvoa miehen ja naisen, äidin ja isän välillekin, mihin olemme unohtaneet lapsen arvon?

Keväthangilla

2009-03-27T19:53:00.005+02:00

Kävimme tänään päiväseltään Milan ja koirien kanssa anoppilassa, kun automme vaati jotakin korjaamista. Koirat saivat juosta ja temmeltää vapaana tiluksilla ja minä ja Mila märännyttiin sisällä. No eihän siinä, keittiön suurista ikkunoista oli ilo seurailla piskien ilakointia lämpimässä, kera kahvikupposen pihalta sisään soljuvaa valoa hengittäen.

Mila ihmetteli isolla työtasolla istuskellen ikkunan väliin sijoiteltuja esineitä:

Semmoiset kummajaiset vetää pienen ihmisen vakavaksi

Yleisen mielipiteen vuoksi olen yrittänyt nyt olla siinä fiiliksessä, että koulu, koiranpentu, vauva, kodinhoito ja pitkän talven ja kaamoksen jälkeisestä masennuksesta toipuminen on yhteensä liian suuri kakunpala. Okei, uuvun edelleen helposti ja hermoparkani ovat aika tulenarat, mutta en mitenkään voi väittää uupuvani etenkään koulun tai koiranpennun takia!
Herranjesta vähät ilot elämässä pitää olla!
Toisille totaalilepo voi auttaa, mutta minulle sopii paremmin aktiivinen touhuaminen, terve pieni stressi pitää mielenkin virkeänä.

Olen muuten kuin jakomielitautinen orava uudistanut täällä tätä kotia, uusinut huoneita kerta toisensa jälkeen järjetyksen ja uusien tekstiilien kautta. Jopa mies hassati tähän kevään aiheuttamaan maniaan ja rakensi meille sänkyyn päädyn maalaisromanttisesti heinäseipäistä:

Sisusta, säädä, sähellä

2009-03-19T14:48:00.004+02:00

Hämmästyttävä henkinen energiamäärä on vallannut jokaisen solun, kamala tohellus ja jatkuva säätäminen näkyy sitten fyysisenä väsymyksenä, välillä meinaa sammua kesken lauseen niille istuvilleen. Kevät, etenkin sen alkaminen on ihmeellistä aikaa.

Siskoa vaivaa ihmeellinen tarve sisustaa ja uudistaa ja laittaa ja leipoa ja muutenkin touhuta kokoajan, sama on löytänyt tiensä tännekin, luen kuola poskella kukkakuvastoja ja mietin perennapenkkejä kesäksi takapihalle ja yrttipenkkiä kanssa! Sisustusta nyt ei viitsi uudistaa, ennenkuin raateluhampainen pörröhirviö on hiukan aikuistunut, ehkäpä ensi keväänä sitten. Tukka tahtoisi olla taas toisen värinen ja vaatteet haluaisivat lentää roskiin, jotta tilalle saisi uutta.

Se mikä EI kiinnosta yhtään on tietenkin se koulu, on se kumma miten sitä vaikka jynssää kusisia mattoja kontillaan kylpyhuoneen ahtaudessa mielummin kuin ottaa kirjan kauniiseen käteensä. Lupaan ryhdistäytyä tässä asiassa ja paree oliskin, ei sovi jäädä kurssien enää roikkumaan.

Liikaa ei pidä pingottaa, täytyy löytyä aikaa pulkkamäkeilyllekin, vielä kun hanki myöden antaa!

Tulkoon valo!

2009-03-12T09:34:00.002+02:00

On se hämmästyttävä asia tuo valo, miten sen määrä vuorokaudessa muuttaa koko persoonallisuutta.

Kun päivän pituus alkoi olla 10h, katosivat hyvin nopeasti sekä pohjattoman synkkä mieliala, se ylivoimainen väsymys sekä nukahtamisongelmat (yöllisistä herätyksistä kylläkin Mila pitää tälläerää huolen, mikälie sitäkin riipii).

Olo on kuin uudestisyntyneellä ja päivä toisensa perään tarjoaa vain enemmän ja enemmän tuota elämän eliksiiriä!

Ensi talveksi tiedän varautua kirkasvalolampulla ja tarvittaessa nappailen vaikka pienellä annoksella mielialalääkkeitä, etten suistu samaan ojaan kuin tänä talvena. Varmuuden vuoksi hippeilen sen verran, että alan syödä niitä hemmetin kalaöljykapseleita, joiden pitäisi vaikuttaa mielialankin ailahteluihin, ei niistä haittaakaan voi olla?

Noomi

2009-03-07T22:43:00.004+02:00

Niin kukahan se sanoikaan, että jos luulee, ettei rahalla voi ostaa rakkautta, niin ei tiedä koiranpennuista mitään...

Elispäivänä ryhmämme rämän jatkoksi muutti kaunis pieni karvamuumi, muumista tuli Noomi.

Kevään edistyminen ja Noomin ilmaantuminen on saanut energian palaamaan mieleen ja ruumiiseen, jopa niin mukavasti, että öisin kutakuinkin nukuttaa. Kuten aiemmin kirjoitin, olen kovasti antanut oman itseni painua taka-alalle ja unohtanut kaiken mistä joskus olen nauttinut. Ihan kuin olisin juuri saanut takaisin puolet persoonaani! Olen eläinihminen, en mikään lapsi-ihminen. Tottakai pidän omistani ja niiden kanssa touhuamisesta ja elämisestä, mutta en ole mitään muuta lähes kolmeen pitkään vuoteen enää tehnytkään. Suunnittelen hullunkiilto silmissä harrastuksia, näyttelyitä, pitkiä lenkkejä koirien kanssa metsässä ja sielu lepää.

Mieskin joka tuntui olevan vähän vastahakoinen, osti jopa koiralle kaulapannan kirpputorilta. Voisiko sitä nyt jalompaa liikettä ollakaan?

Pentu on sopeutunut nopeasti kirjavaan joukkoon, se ei pelkää lapsia vaan hakeutuu niiden lähelle tutkimaan niiden touhuja, se ei hätkähdä kissaa eikä kodinkoneita, se oppi oman nimensä ja on perin rauhallinen ja kiltti kakara kaikinpuolin. Raakilehan se on ja vanhempi lassie alkoi yhdessä yössä tuntumaan ehkä maailman fiksuimmalle koiralle.

Hassuna täällä vaan hymyilen sille itselleen matoissa, pissiläikille paikoissa minne ne eivät kuulu ja purrulle matonkulmalle. Ah, pentuaikaa.

Voi olla, että lapset, pentu ja koulu hiukkasen rajoittavat tässä päivittelyäni, mutta koetan keksiä jotain oikeaakin sanottavaa arjen keskellä. Sitä odotellessä, Noomi vielä kerran:

Kuvia kotoa, osa 1

2009-02-14T21:23:00.003+02:00

Ei ole ollut sanottavaa, joten napsin otoksia keittiöni kauniista yksityiskohdista huonossa valossa vanhalla kameralla.

Äidillinen neuvo

2009-02-14T15:10:00.000+02:00

Kato kun mää ihan ite!

2009-02-11T18:50:00.004+02:00

Tuli tekaistua tämmöinen mekko ja essu, essu siis irrallinen oma kappaleensa. Olisihan tuon voinut kuvaan silittääkin.

Kaavat SK 1/2009 muunneltuna ja essu omasta päästä.

Onnea Mila!

2009-02-08T17:23:00.001+02:00

Mila-vaavamme se tulla tupsautti 6kk.

Lomallahan tässä ollaan!

2009-02-03T22:32:00.007+02:00

Kotiäitiys, kuulkaa siinä se on muuten paskaduuni ihan kirjaimellisesti!

Sinä, jonka ajatuksissa äidit lomailevat pikku kultapossujensa kanssa kotosalla, vähän sipaisevat pölyjä sieltä ja keräävät tavaraa tuolta ja näpsäkästi ruuan tekaisevat, muun ajan lonkkaa lapsen kanssa vedellen, niin antaudupa hetkeksi pieneen ajatusleikkiin:

Ensinnäkin, kuvittele että työpaikalla sinun työtehtäväsi on pitää paikat tiptop järjestyksessä samalla, kun olet vastuussa lopuista työntekijöistä, joiden älykkyysosamäärä hipoo undulaattia.
Aamusta iltaan nämä kolleegasi päämäärättömän sotkemisen lisäksi myös koettavat kaikin tavoin häiritä, kun yrität suorittaa työtehtäviäsi. He kyselevät tyhmiä, vaativat merkillisiä asioita, hävittävät vaatteensa ja ulvovat. Heitä pitää ehtiä paijata tämän tästä ja he eivät kykene itsenäisesti pääsemään eroon eritteistään.

Toiseksi, työpaikkasi ei ole alue, josta pääset 8h jälkeen pois lepäämään, vaan asut työpaikallasi. Myös rakkaat työtoverisi asuvat siellä, hekään eivät mystisesti katoa 8h sotkemisen ja vaatimuksen perään, vaan jatkavat porsasteluaan n. klo 07-21. Työtovereistasi yleensä joku tai useampi tai kaikki herättävät sinut X kertaa yössä. Joka ainoa aamu samat nurkat, samat sotkut ja samat vaateet edessä. Jos haluat poistua työpaikaltasi, seuraa paviaanilauma kannoillasi ja ne on hallittava yleisillä paikoilla, yleisen viihtyvyyden nimissä. Vaikeustaso riippuu kuun asennosta, jumalten suotuisuudesta ja päivärytmin täsmällisyydestä.

Kolmanneksi, palkkapäivänä, tuona odotettuna päivänä, saat palkinnon 24h/vrk vastuullisesta ja raskaasta työpanoksestasi. Se on 440e + n. 100e per työtoveri. (Huomaa, että työn määrä päivässä on verrannollinen työtovereiden määrään, eikä todellakaan positiivisessa mielessä) Ruhtinaallisen tilin päälle saat arvostelevia katseita ulkomuotoasi kohtaan ja usein päälle myös kysymyksen, että koskas sitä alat ihan oikeasti olla hyödyksikin yhteiskunnalle, hankit toisen työn ja silleen? Todennäköisesti arvostelevia katseita saavat myös työtoverisi ja sinua pidetään jokatapuksessa jotenkin puutteellisena työntekijänä.

Neljänneksi, Huolimatta kaikista yrityksistäsi, työtoverisi eivät opi olemaan päivittäisissä hommissa avuksi, heistä on huomattavasti hauskempaa tölvätä naamaansa kuolaa tai hieroa genitaalialueitaan taukotuvan ruokapöytään. Tämä on sinun syytäsi vastuuhenkilönä, kaikkien MUIDEN vastuuhenkilöiden työtoverit osaavat aina paremmin.

Viidenneksi, taukotuvasta puheenollen, tauot eivät ole lakisääteisiä, etkä välttämättä tarvitse lämmintä ateriaakaan joka päivä. Työtoverisi sen sijaan tarvitsevat ravitsevat 5 ateriaa päivässä, vähintään. Työvaatteet eivät tule työn puolesta, ei kellekään teistä ja niiden huoltokin on sinun heiniäsi.

Niin, kuinka monta kuukautta arvioisit työsuhteesi kestävän?
Entä jos sinun tämän LISÄKSI tulisi myös huolehtia ulkoisesta olemuksestasi, pitää yllä terävää älykkyyttäsi, olla perillä ajankohtaisista asioista, kenties kehittää/kouluttaa itseäsi ja olla edes kohtalainen puoliso kumppanillesi! Yleensä myös työnkuvaan kuuluu kaikenlainen (liian vähän) rahan kanssa plärääminen ja paperisota erinäisten instanssien kanssa, jotka näkevät ilmeisen paljon vaivaa saadakseen paperilippusensa täytettyä tekstillä, jota kukaan ei käsitä. Bonuksena kontollasi voi myös olla x määrä vapaavalintaisia lemmikkieläimiä!

Ei, tänään ei ollut ihan helpoin päivä, mutta kuulkaa niin se vaan aurinko paistaa porotti ja pisti vedet tippumaan S-Marketin kaupan katolta. *PliP..PliP..PliP* Valossa ne kimalsivat kauniimmin kuin yksikään dimangi tai kultakääty maailmassa.

Kissalle pukkasi kevättä rintaan samointein, se levitoi ympäri asuntoamme niin, ettei kynnenkärkikään taatusti kosketa halpaa laminaattia missään kohden. Musta pörröinen väläys vaan ja kummallinen hetkessä lähenevä ja loittoneva *PPPPUUUUUuuuurrrrrrrr*.
Paimentava koiramme sutittaa vinkuen perässä, se nyrpeä vanhapiika ei keväästä taida perustaa.
Kissa taas ei taida tietää palliensa siirtyneen paremmille mirrimaille jo vuosikausia sitten, rassukka.

Muistinko jo mainita kärsiväni valtavasta vauvakuumeesta? Tälläkertaa se kohdistuu nelijalkaiseen, karvaiseen ja hännäkkääseen vauvaan. <3

Kun sulais lumi, ja sanois puro puli puli!

2009-02-02T13:28:00.005+02:00

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa moneen päivään. Talvi tuntuu toivottoman pitkälle ja kylmälle, pakkastakin on riittänyt siperian verran. Kaikki on jotenkin uponnut tähän sydäntalven hyiseen hankeen. Hiljaista, kuollutta, kangistavan kylmää ja pimeää. Lumi on nielaissut valkeuteensa kaiken, jäljellä on vain loputon... no, valkeus.

Haaveilen lakkaamatta keväästä ja sen ensimerkeistä, kun aurinko alkaa lämmittää poskia sen sijaan, että sen ilmestyminen tarkoittaa -30 asteen pakkasta, ollaan voiton puolella. Kuulen jo niin selvästi miten linnut alkavat luritella toisilleen ja veden tippuminen katonrajasta lätäkköön kouhauttaa veretkin suonissa ihan uuteen vauhtiin. Miten paljon voikaan kaivata hyttysen ininää ja väsymätöntä lehtien kahinaa, puhumattakaan järven aaltojen liplatuksesta, sen ajatteleminen tekee melkein kipeää. Anoppilan mökkirannassa vietetyt kesäaamut ja illat laineilla läikkyvine auringonsäteineen, kaukaisuudessa kiljuvat lokit. Aijaijai kun olisi eetvarttia juuri nyt.

Mietin eilen talvivihaani ja sen syitä, joista vahvimmaksi mainittakoon ihan rehellinen kaamosmasennus, valottomuus ei sovi minulle.
Kesän ylipitkä päivä ja valtava erilaisen elämän määrä ja äänet ympärillä istuvat kuin nenä päähän ihmiselle, jonka elämään ei mahdu täyttä yötäkään. Inhoan elämän suvantovaiheita ja aina, ihan aina pitäisi olla jotain uutta. Talvi on aivan liian rauhallinen ja vakaa, kesä pirskottuu ympäriinsä iloisena kuin valo koivun lehvästössä ja talvi jurottaa paikoillaan minimalistisena ja askeettisena. Lopulta en voi enää käsittää, että kuinka jotakuta ei voi häiritä tämä vuodenaika!

No arkisempaa, Neve tutustui tänään hoitopaikkaansa, vaikutti oikein mukavalle paikalle. Oksennusfoobikolle äidille oli huojentavaa, ettei hoitotätikään perusta mahapöpöistä ja hoitolasten kanssa näkee vaivaa vältelläkseen niitä. 16. päivä se Neve sitten aloittaa näillä näkymin tuolla, 3 päivää viikossa ja joka kolmas viikko kotona. Jää vähän enemmän aikaa hoidella sitä omaa mitätöntä elämäänsä vähän vähemmän mitättömään suuntaan. Hetkittäinen lepo uhmaikäisen kanssa temppuilusta ei väsyneelle tee hallaa muutenkaan, otaksun.

Tero, Isistä parhain, oli muistanut tätä ajatusteni sylkykuppia ihan vallan palkinnolla. Palaan tässä asiassa astialle jossakin välissä.

Nukkumatti, nukkumatti lasten...

2009-01-28T02:19:00.002+02:00

Tik-tak-tik-tak

Täällä on niin hiljaista, että havaitsinpa keittiön kellon kuuluvan tänne saakka.
Kello on 2.22

Voinen todeta kuivakkaasti, että en nuku ilman lääkettäni, edelleenkään.

Lapsilla on lievä nuha kummallakin, onneksi kummankin nokat alkavat pysyä yön auki.

Ihan kuin minussa asuisi kaksi ihmistä, toinen on niin väsynyt, että hyvä kun jaksaa enää hengittää, ja toinen tökkii sitä hammastikulla 30 sek välein.
"Ei kai nukuta?"

Neven puolipäivähoitohakemus on pöydällä, vienkö sen aamulla vai en?
Kuinka ihmeessä jaksan edes NOUSTA aamulla?

2.27

Perseestä.

Mistä on pienet tytöt tehty?

2009-01-26T22:06:00.004+02:00

Jostain järjettömän pienestä,
alkunsa saaneet.
Olemattomasta olevaiseksi,
lähes muovautuneet.
Syntyneet tyhjästä kuin ikään,
varpaat, jotka eivät nurmea ole vielä tapailleet.
Kuinka on mahdollista kasvattaakaan,
sydämensä alla uuden ihmisen kuori?

Hakematta eivät tulleet,
eivät varkain hiipineet maailmaan.
Raastaa ja riipiä piti
kivun kiirastulen läpi, haluttomat.
Kätilöilläkö lie taskussaan niille valmiit sielut?
Siinäkö niihin puhalletaan minuus?
Jos kuoren kasvatinkin,
niin ihmisen synnytin.
Pienen ja ruttuisen
valtavan kiukkuisen, ehkä pelokkaan,
mutta loputtoman uteliaan.

Minusta janonsa sammuttaneet.
Minusta kasvunsa syöneet.
Niin hanakasti ne iskevät kiinni,
tarraavat maanisena elämään.

Ja minä kiedon itseni heidän ympärilleen,
kieputan hentoihin päitsiin.
Ohjastan pienten jalkojen polkua,
kohtuullisia teitä pitkin.
Siivitän pieniä ajatuksia,
jotta ne voisivat lentää korkealle.
Opastan pieniä käsiä,
tarttumaan rohkeasti työhön.

Ja joskus tulee päivä,
jona riisun suitset ja ohjat,
päästän irti ja tuuppaan persuksille:

Juoskaa ja kompastukaa, rikkokaa jalkanne elämän kiviin!
Tulkaa mustelmille ja eksykää!
Mutta älkää koskaan unohtako nousta,
pakatkaa laukkuun laastaria ja kysykää tietä.

Hämmästyttäviä luomuksia.
Niin vain niiden edessä on itse,
näin nuorenakin jo niin vanha.

Samasta puusta

2009-01-23T16:51:00.005+02:00

Tänään katselin sängyllemme sammunutta Neveä. Se oli juuri raivonnut tukka märkänä ja räkä poskella jonkun parikymmentä minuuttia ja talttunut lopulta miettimään, mistä tuuli on kotoisin. Lopullisesti sen rauhoitti kuitenkin Tao Tao, kiitokset vaan pyöreälle pandakarhulle.

Siis katselin sitä siinä nukkumassa, ja miten sitä voikin jossain aivan eri olennossa nähdä itsensä. Vielä nukkuessaankin kulmat kurtullaan ja kasvoilla se tietty täydellinen periksiantamattomuus. Siksi meillä on varmaan sen kanssa aina niin vaikeaa, se tappelee vastaan samoilla aseilla kun minä ja on aivan yhtä epäreilu, ovela ja herkkänahkainen. Siihen kun lisätään vielä lapsen huomattavasti pidempi pitkäjänteisyys, niin välistä täällä sota päättyykin Neven eikä äidin hyväksi. Voin vaan kuvitella, mitä vauhtia miehen tukka harmaantuu (tai putoaa) kun täällä rymistellään kohti murrosikää ja me pahaiset naaraat aletaan ottaa kunnolla toisistamme mittaa.

Niin hellyttävä se silti oli, kutrit otsalle liimaantuneena ja posket vielä punoittaen. Kun on pieni niin joutuu vielä usein lopulta antamaan periksi väsymykselle.

Mietin mahtaako tuo mies tuntea koskaan samanlaisen hellyydenpuuskan, kun itse olen ensin ärjynyt kuin vesikauhuinen hyeena koko illan asioista joilla ei ole mitään väliä, haukkunut lyttyyn kaikki, parkunut kun kaikki on huonosti ja lopulta niiskutellen vaipunut uneen. Älyttömyys on ainakin omasta mielestäni loppuviimeksi aika suloista.
Mutta en varmaan silti ole itse kovin suloinen...
Tai sitten se vaan ei tajua taas hyvän päälle!

Milassa en näe samalla tavalla itseäni, se on aivan liian perusonnellinen ja tasainen lapsi, onnekas varmaan. Isäänsä lie tullut, yhtä ärhäkkä kuin tohveli. Siitä varmaan kasvaakin yhtä viisas ja harkitsevainen, ne varmaan isänsä kanssa yhdessä istuu sohvalla ja pyörittelevät hiljaa silmiään, kun minä ja Neve paiskotaan ovia ja hajotetaan esineitä. Kannattaisikohan jo valmiiksi ostaa muovisia astioita?

Päiväkoti vai oma koti?

2009-01-20T10:41:00.003+02:00

Vilkasta keskustelua kotihoidon ja päivähoidon välillä on herättänyt 17.1 Lauantaina Ylen aamu-tv:ssä (n. 13 min kohdalta alkaa) Tyynysodassa käyty väittely Timo T. A. Mikkosen vaimon Nina Mikkosen ja kirjailija Jarkko Tontin välillä. Tontti haluaisi päivähoidon suorastaan osaksi opetussuunnitelmaa, pohjaten ruotsalaistutkimukseen jonka mukaan alle 1-v. päivähoidossa aloittaneet pärjäisivät paremmin kuin kotihoidossa kouluun saakka olleet. (Siis myöhemmin elämässä, koulussa ja työelämässä jne.)
Mikkonen taas haukkui "Muut"
"Tämähän on tällaista totalitarismia ja fasismia"
Lapsen paikka on Mikkosen mielestä aivan ehdottomasti kotona, vihityn aviovaimon hoteissa.

Njooo... Ehkä jo arvaattekin että mielestäni kumpikin tyyppi on enempi tai vähempi väärässä (Ja Mikkosen täti on ihan järjettömän pelottava)

No siis, ymmärtääkseni lapsen kehitys on sensorttista, että ensimmäisen ikävuoden ajan tämä ei vaadi kummoisia virikkeitä, vaan arki kotona riittää. Maailma on hurjan suuri paikka vauvalle ja kotiarki hetkittäisine vierailuineen ja matkoineen on vauvalle ihan iso juttu jo sekin. Koko talo on täynnä tutkittavaa ja nähtävää, mutta sitä ei ole liikaa. En pidä ns. vauvaharrastuksia huonona asiana, mutta lähinnä äitien itsensä kannalta näen ne mukavana. Se menee överiksi jos harrastuksia on todella paljon.

Vauva joka ei puhua pukahda eikä kävele on minusta aika yksiselitteisesti liian pieni hoidettavaksi kodin ulkopuolella kokopäiväisesti. Kun edellämainitut kehitysvaiheet on saavutettu eikä lapsi ole erityisen vetäytyvä ja arka, niin en enää näe hoidolle mitään järkevää estettä. Alle kolmevuotiaalle näen itse paremmaksi vaihtoehdoksi hyvän perhepäivähoitajan tai ryhmiksen ja yli kolmevuotias alkaa olla valmista kauraa sinne päiväkotiinkin. En usko omiin hoitajankykyihin niin, että olisin ylivertainen lapsenkaitsija, mutta pieni lapsi on PIENI lapsi. Pehmeästi porrastettu matka yhteiskunnan oravanpyörään tuntuu loogisesti parhaalle.
Kompromisseja joutuu usein tehdä tietenkin, kun hoitopaikat tuntuvat olevan kiven alla ylipäätään, saati hyvät ja juuri tietylle perheelle sopivat pph:t.

Ihanteellista olisi myös voida olla kotona vastaanottamassa pientä koululaista, mutta sitä varten saisi pusata uuden vauvan! Itse olin onnellisessa asemassa ja pienen ikäni perhepäivähoidossa omalla mummollani, koululaisena menin koulun jälkeen samaan paikkaan. Mummon virvoittavaan taukosatamaan on aikuisiälläkin, nyt omien lasten kanssa, mukava välillä tehdä stoppi :)

Neve saa meillä olla kotona vielä n. 1,5 vuoden ajan, eli 4-vuotiaaksi, Mila parivuotiaaksi. Mikäli siis tulevaisuus menee kuten suunnitellaan. Minun piti olla kotona yksi vuosi ja se on venymässä nyt ainakin neljäksi. Nevelle harkitsen osapäivähoitoa, mutta se on taloudellisesti aika kannattamatonta. Tuon ikäiselle (2,5v kohta) soisin jo kuitenkin niitä lapsikontakteja edes pari kertaa viikossa.

Vaikka kausittain olen niin kypsä kökkimään kotosalla niin toisaalta tajuan miten korvaamatonta tämä aika on. Pienet ovat pieniä vain kerran, enkä ikinä millään saa tätä aikaa takaisin. Ehdin olla lopun ikääni erossa riiviöistä iilimatosistani jotka ajan myötä kuitenkin vain notkuvat kavereidensa kanssa, muuttavat kotoa ja luovat uran ja perheen jonnekin ihan muualle. Oman elämäni mitättömyys toki vaikuttanee ajatusmaailmaani, mutta sekin on työn alla kokoajan taustalla.

Mitään muistikuviahan noille ei jää näistä vuosista joten kiittämättömyys on maaliman palkka. Onneksi itselleni jää vaalittavaksi paljon muistoja.

Pitää etsiä muuten tuo tutkimus päivähoidon ylivertaisuudesta käsiini, ihan en nimittäin purematta kyllä niele, vaikka "minua fiksummat" tuntuvatkin nielevän.

Haloo, onko siellä ketään?

2009-01-18T23:03:00.004+02:00

Kotiäidin rooli ei ole oikeasti kamalan raskas. Meillä on tiskikoneet, pyykkikoneet, ruuan saa halutessaan puolivalmiina kaupasta ja siivoamiseen voi pakottaa miehenkin. Lasten pukeminen, putsaaminen, syöttäminen ja vaipattaminenkaan ei ole kovin fyysistä hommaa. Jos ne nyt on suurinpiirtein yhteistyökykyisiä siis.

Olen ollut kotona keväästä 2006 asti ja se alkaa hiljaa näkyä. Olen todella yksinäinen. Päivät ja viikot vierivät toistensa perään ja ainoat aikuiset ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä, ovat sukulaiseni ja mies. Ei siinä mitään, mummot ja muut on mukavia, mutta kaipaisi sitä joskus omanikäistään seuraakin, lapsetonta, lapsellista, ihan sama. Juuri yksinäisyys ja samat seinät aamusta iltaan tekvät hommasta henkisesti raskasta. Vaikken helposti tutustu ihmisiin niin olen silti todella sosiaalinen, olisin siis. Vaikka olen raskauksien ja unettomuuden perästä yhtä vilkasajatuksinen kuin puolikuollut tohvelieläin niin haluaisin käyttää päätäni! Siis muuhunkin kuin sen hakkaamiseen seinään, uhmaikäisen lapsen kanssa tapellessa.

Odotan aina näitä viikonloppuja kun mies ei päivystä, ihan kieli pitkällä, jos vaikka tehtäisiin jotain ihan yhdessä! Taas kerran TUO tekee ja minä en. Lähti se tyttöjen kanssa lauantaiksi äidilleen ja jäin yksin kotiin...niinkun hei vau! Mikään muu ei muuttunut kuin melutaso. Pesin pyykkiä, siivosin ja käytin koiran lenkillä. Kukaan tuttava ei ollut vapaana ja aikani kuunneltua tyhjänä takovia ajatuksiani pyysin kyydin anopin luo. Istuin lähinnä yksin vauva sylissä, taas. Yöllä valvoin kun muut nukkuivat. Sunnuntaina lähinnä istuin yksin vauva sylissä. Kun tultiin kotiin ja lapset nukkuivat, nukkui mieskin. Eli siis kaikki nukkuu ja minä mitäs muuta kuin valvon. Mies on sitten kyllä rakennellut ja säätänyt ja korjannut ja ajanut jäällä vaikka millä pelillä ja hölöttänyt kurkkunsa kipeäksi muiden kanssa.

Olen niin pahalla päällä, että se vääntää mahaa ja särkee päätä. Tekisi niin mieli juosta tuonne pakkaseen ja painella niin pitkälle kuin jalat kantaa. Olkaatten sitte ilman kun ei kerta kelpaa perkele. Huomaisikohan ne, vai luulisiko ne vain jonkun kodinkoneen hajonneen?

Ja sitten se kysyy, että miksi olen aina niin kireä, pahalla päällä, kiukkuinen. No en tiiä, mistä lie johtuisi?

Lapsen tahtiin?

2009-01-17T16:46:00.003+02:00

Nykyään tykätään käyttää hienoja termejä kun puhutaan lapsista. Se, mikä minulle on aina ollut yhtä kuin maalaisjärki, on muille lapsentahtisuutta, uniassosiaatiota, varhaista vuorovaikutusta, perusturvallisuudentunnetta ja muuta sellaista. Naiset kilpaa lukevat mitä monenlaisimpia opuksia ja tutustuvat oppeihin ja pahimmillaan yrittävät sovittaa sanat kirjan sivuilta omaan elämäänsä ilman, että ne hiotaan perheeseen sopiviksi. Tuloksena usein enemmän härdelliä kuin ennen.

Haluaisin tänään kuitenkin keskittyä aikamme hienoimpaan ulostuk...tuotokseen! Lapsentahtisuuteen.

Lapsentahtisuus tarkoittaa kutakuinkin sitä, että vauvasta asti lapsi otetaan huomioon yksilönä ja yksilön tarpeisiin vastataan silloin kun tarve on, eikä kellon ja kalenterin mukaan. Lasta siis kuunnellaan, sillä hän osaa viestiä vaivoistaan, kun vain osaamme virittäytyä oikein. Myöhemmin lapsentahtisuus tarkoittaa lapsen kunnioittamista sen sijaan, että häntä pidettäisiin tahdottoma ja ohjailtavana olentona.

Virhe nro. 1:
Jotkut eivät osaa lukea, missään kohti ei sanota, että lapsen kasvattaminen lapsentahtisesti tarkoittaa sitä, ettei rajoja voi asettaa, eikä lapselta vaatia mitään. Tälle lienee omakin terminsä joka lienee se ihana vapaa kasvatus.

Virhe nro. 2:
Lapsentahtisuus ei ole äidintahtisuutta. Äidit kilvoittelevat täydellisyyteen pyrkivässä maassamme parhaan äidin tittelistä ihan väen vängällä aina ja kokoajan. Äitiyttä tunnutaan joskus mitattavan tissinmitalla ja aviovuoteen leveytenä sekä kangasvaippojen ja kantoliinojen määrällä. Hyvin suurelle massalle annettuja suosituksia luetaan kuin Pyhää Kirjaa ja pumpulinpehmoiset, luonnonmukaisesti ekologiset kasvatusmetodit täytyy pitää käytössä, vaikka lapsen persnahka kärsisikin märistä kangasvaipoista ja liinaankin hitto vie tottuu kun pistetään tottumaan! Aaaivan...no, eikös ne sano, että lapsi tottuu nukkumaan yksin kun totuttaa, mutta SEHÄN on väärin! Aviovuoteen suhteen haluan säilyttää optimistisuuteni. Tunnen paljon ihmisiä, joille ns. perhepeti on oikein toimiva ratkaisu eikä häiritse perheessä ketään. Ei kaikki voi valehdellakaan. The more, the merrier? Vaihtoehtoisesti tänne kuuluvat myös ne äidit, joiden herkät lapset vaatisivat enemmän syliä, turvaa, läheisyyttä ja kannustusta kuin mitä heille annetaan, ettei niitä varjelkoon piloille hemmotella! Mutta he eivät edes väitä pyrkivänsä lapsentahtisuuteen.

Minua pidetään hyvin epälapsentahtisena, lapseni nukkuvat omissa sängyissään, omassa huoneessaan, eivät syö tissiä, en juurikaan ole käyttänyt kantovälineitä ja kestovaippojen kanssa meillä on aina ollut vaivaa ja ongelmaa. Lapset ovat välillä hoidossa, minä en jaksa niitä 24h vuorokaudesta jne jne jne. Tämä ei voi olla lapsentahtisuutta!

Mutta mikä olikaan lapsentahtisuuden määritelmä? Niin todella, se oli sen lapsen kuuntelemista ja sen YKSILÖN tarpeisiin vastaamista. Meille ei sopinut moni raskaana ollessani hyvänä pitämäni tapa, enkä niitä alkanut väkisin meille sopiviksi vääntämäänkään vaan tein mitä vaisto käski tehdä. Imetys on tässä poikkeus, sitä en saanut toimimaan millään. Olen aina tuntenut lasten itkun sävystä sen hetkisen ongelman ja osannut näin vastata heidän tarpeisiinsa hyvin. Kaikessa olen herkistänyt itseni todella tuntemaan, kuulemaan, vaistoamaan tai viimeisenä järkeilemään, että mistä on kyse, mitä voimme tehdä ja mitä pitäisi tehdä. Uhmaikäisen kanssa vaikeustaso on jo noussut.

Uskon että jokainen nainen ja äiti osaa kommunikoida jälkeläistensä kanssa ja toimia niin, että tuloksena on mahdollisimman tyytyväinen ja "helppo" vauva. (Poissuljen aina muuten ihan oikeat ongelmat, sairaudet ja allergiat mm.) Tässä vain vaaditaan se viisaus, että äidin on osattava höllätä pakko-olla-paras-äiti-tai-ainakin-hyvä-naapurin-silmissä syndroomastaan ja todella kuunneltava itseään ja vauvaansa ja tehtävä sen mukaan asioita. Ei niinkuin hippigurut sanovat, ei niinkuin ikiwanhat neuvolantädit sanovat, ei niinkuin sukulaiset, naapurit tai kaverit sanovat. Se, mikä on sopinut meille koskien ruokailua, nukutusta, vaipatusta, kantamista, potatusta, halimista, televisiota, lukemista, ulkoilua, rytmiä, ruoka-aineita, ruokamääriä, pulloja, tutteja jne. ei varmasti soveltamatta sovi monellekaan muulle.

Kuten sanoin on uhmaikäisen kanssa jo vaikeampaa pysyä harmonisessa suhteessa, mutta se on ehkäpä tarkoituskin. Minun lapseni eivät ole autonomisia ruumiinosiani, vaan oikeita ihmisiä joilla on aivan omat tunteensa, toiveensa, tarpeensa ja tahtonsa. Mutta tähän aikakauteen olen vasta hiljaa kasvamassa esikoisen rinnalla, se on tutkimatonta maaperää josta omaan tällä hetkellä vain yhden mielipiteen:
Ei varsin tule olemaan helppoa.

Ennenkuin ekolookiset mammat polttaa pelihousunsa niin kyllä kaikista ryhmistä löytyy viisaatkin ihmiset! Kestovaipoissa on omat hyvätkin puolensa verrattuna kertakäyttövaippoihin (niin ne ainaskin väittää) ja kantoliina on hyvä apu arkeen. Imetys on tavoiteltavampi asia kuin pulloruokinta ja kyllä kierrättää kannattaa. En järjestään vihaa ns. luonnonmukaisia arvoja lasten kanssa, mutta vihaan sitä, että niistä tehdään asia yli lapsen.

Eikö näille loppua näy!

2009-01-16T01:00:00.003+02:00

Olimme tänään neuvolassa, nuorimmainen tuossa jossain välissä tuli 5kk vanhaksi. Muhkean neidin mitat olivat himppusen yli 8kg ja 65,5cm ja täti terveydenhoitaja kirjoitti korttiin, että "Kukoistaa". Kuvaa hyvin aurinkoistani, vaikka tuokin mieleen enemmän perennapenkin. Pitäisiköhän ihan Täydellisen Isän kiusaksi napata rautaneidolta tuo reidenympärysmitta... Se alkaa olla melkoisen taattua laatua näille meidän jälkeläisille, eikä suinkaan silkkaa lulleroista löllöä, vaikka pitäähän päällä vähän pehmikettä olla. ;)

Enemmän kuin vauvaan, kiinnittyi huomio äitiin (herranjumala, onko äideilläkin joskus muka jotain väliä!) kun puheeksi tuli tämä nukkumattomuusasia. Hullua hurskaammaksi siinä ei kyllä tullut kukaan, ei täti enkä minä, kuopustakin alkoi jauhaminen ottaa kaaliin. Lupasin napsia nappeja purkista aina kun voin, mikä ei edelleenkään ole usein, miehen epäsäännöllisen työn takia. Joku tk-lääkäri sieltä perään soittaa kuulemma, voin toki luetella sille tilauksen erinäisiä reseptejä, mutta sitten ne jo luulevat väärinkäyttäjäksi. Lähettäisivät mielummin lapsenvahdin ja kirkasvalolampun ja anestesialääkärin nukkumatiksi. Rouvalle hyvät yöt ja tujaus vaan, taju kankaalla. Voisivat samointein pitää unessa keväälle asti!

Niinpä, kello TAAS käy jo yli yhden yöllä. Olen kiltisti nappini ottanut mutta teho on sanoisinko kyseenalainen.

Onneksi tulee edes viikonloppu.

Eikö voisi lailla kieltää unettomuuden pienten lasten äideltä, mitähän pahaa sitä on tullut tehtyä kun tämän on niskoilleen saanut.

Paha päivä

2009-01-12T15:45:00.005+02:00

Valvoin vaihteeksi yöllä sinne puoli kolmen-kolmen hujakoille. Päivä meni täysin hysteeriseksi, kun alkaa kertakaikkiaan loppua virta. Saisipa viikon loman ja rauhassa napsia uninappeja joka ilta. Olen niin väsynyt, että jokainen vastoinkäyminen saa parkumaan ja lasten liian kovat äänähdykset saavat haluamaan kuolemaa (ihan sama, minun vai huutajan).

No, mies on taas kotona ja pulssi alkaa tasaantua ja ajatukset hulluksi tulemisesta talttua.
Kohtapuolin pitäisi lähteä opin tielle pariksi tunniksi.

Jotain hyvääkin: huomasin että vanhempainrahaa on korotettu tuntuvasti. Nautiskelen pienintä avustusmäärää mitä saada voi, joten korotus tuntuu huimalle. Kulutusjuhlaa ei silti ole luvassa, muutto pois edellisestä loukosta jossa lienee ollut kosteutta/hometta/ilmanvaihto-ongelmaa/kaikkea edellämainittua nosti vuokraakin yli sadalla eurolla/kk.
Samaan aikaan kun olen pikku korotuksesta varsin iloinen niin inhoan riippuvuutta noista tuista. Ollaan oltu sen verran vähävaraisia, että varmaan olisimme olleet oikeutettuja kaikenmaailman toimeentulotukiinkin, mutta en ole koskaan ilennyt niitä hakea. Enkä muuten hae, jos ei jonkun henkiriepu kyseessä ole. Omatunto ei anna periksi käyttää tukia mihinkään turhuuteen tai omaan kivaan.

Sanomattakin selvää, että ei oo paljon lomilla käyty, ei ulkona syöty tai uusittu kodin elektroniikkaa.

Jos mannaa sataisi taivaasta, se voisi kyllä sataa kylpyläviikonloppuna. Myisin vaikka puolen sukua siperiaan semmoisesta. Melkein mitä tahansa antaisin etelänlomasta, siis jos uskaltaisin etelään matkustaa. Varmaan kuolisin onnesta joku kookospähkinän kuoressa lilluva drinkki kädessä, auringonlaskua katsellen palmun alta. Käsittämätöntä, että se on toisille ihan itsestäänselvyys, pari kertaa vuodessa.

Kerta se on ensimmäinenkin

2009-01-11T13:44:00.006+02:00

Kyllä piti pitkään miettiä aamuisen puuroisilla aivoilla valvoskellun yön perään, että mitä tässä Täydellisen Isän haasteessa niinkuin pyydetään tehdä. Kuusi sattumanvaraista asiaa minusta siis tarjolla sunnuntain ratoksi:

1. Rakastan on vaikeimpia sanoja lausua ääneen. Johtuneeko hassunhauskasta murteestamme? Mie rakastan sinnuu! kuulostaa lähinnä vakavan ja kauniin asian raiskaukselta.

2. Kissa Kissani rakastaa nuolla muovipusseja.

3. Lapintiira on eläinkunnan auringonpalvoja. Se elää kesän täällä yöttömän yön maassa ja muuttaa talveksi etelämantereen kieppeille. Näin ollen se on laji joka nauttii eniten päivänvaloa. Jos synnymme uudelleen, haluaisin olla lapintiira.

4. Varpaat 1-2-3-4-5-6-7-8-9-! Joo-o, yksi puuttuu.

5. Kevät Elämän herääminen kuolleista on kuin huumetta.

6. Helleraja henkilökohtainen hellerajani on + 33

Haasteen säännöt:

Link to the person who tagged you.
Post the rules on your blog.
Write six random things about yourself.
Tag six people at the end of your post and link to them.
Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
Let the tagger know when your entry is up.

En ole kuullut aikoihin Fannysta mitään.

Sisareni suuressa maailmassa voisi joutaa luppoajallaan miettimään näitä syntyjä syviä.

Tämä tuttavani on hyvin erilainen kuin itse olen, mutta silti mukavimpia tuntemiani ihmisiä :)

Norpatti on kiroilevan siilin äiti, aluksi sarjakuvablogi ärsytti vaikka siilin fani olenkin. Nykyään seuraan blogiakin mielelläni. Hää voi kyllä olla turhan kiireinen ottamaan osaa tämmöisiin.

Voimahalin kotoisuudesta löytyy yksi joka on pirun hyvä kirjoittaja. Daruman kuusi satunnaista asiaa olisi kiintoisaa tietää.

Tykkään käsityöblogeista ja selailen niitä sieltä täältä, seuraamatta mitään tiettyä. Valitsin summamutikassa yhden käsityöbloggaajan joukkoon.

Notta semmosta.

Ainiin... saa olla myös viimeinen kerta, kun vastaan haasteeseen jossa pitää haastella muita :D

Naamiaiset

2009-01-11T01:28:00.005+02:00

Yö on taas täällä ja hiljaisuus. Jos meillä olisi tikittävä kello, tulisin hulluksi.

Yön pimeinä tunteina (niin kuin ne valoisia olisi päivälläkään) ajautuu usein ajattelemaan synkkiä asioita. Epäonnistumisia.

Lyhyehkön elämäni aikana olen onnistunut jotenkin käsittämätöntä vauhtia murentamaan palasiksi kaiken sen, mistä (vielä) nuorempana haaveilin. Olen toki saanut tilalle asioita jotka ovat osoittautuneet erittäin mukaviksi, joista en silti koskaan haaveillut. Vai olenko saanut? Kuka on saanut?

En viimeaikoina ole nimittäin tuntenut olevani erityisen minä, itse, yksilö, persoona. Oikeastaan en tiedä, kenet olen hukannut ja haluanko edes löytää mitä etsin, etsinkö? Olenko sittenkin ihan tarkoituksenmukaisesti haudannut jotakin, mitä en halunnut tunteakaan? Vihellellen piilottelen lapiota selkäni takana, "Kuka, mää vai? en myönnä."

Aikaisempi identiteettini ennen äitiyttä oli kutakuinkin niin kiero, kuin savolaisilla juurilla ja pitkäaikaisilla mielenterveysongelmilla on mahdollista luoda. Semmoinen perus-angsti, vaikka toivoisinkin voivani muistella aikaa jotenkin tosi spesiaalina. Sitten, voi ilo, tervehdyin. Huomasin tippuneeni kunnollisten ihmisten oravanpyörästä ja jääneeni monella tapaa yhteisön ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Yritykseni kuroa kuilu umpeen olivat toivottomia. Sinulle joka aiot syrjäytyä: Valitse tarkkaan hetki, kun hyppäät kyydistä.

Avioliittoni ei ole uppoavan laivan äyskäröimisyritys, se sattui kohdalle muuten vaan nyt. Tai no, se oli avoliitto silloin. Sormus sinne, sormus tänne, pish posh, ajatus on kuitenkin sama. Vihkisormuksessakin se lukee "luonasi perillä". Todella tarkoitan sitä.

Ovatko lapset sitten? Ehkä ovatkin. Äitinä oma minuus katoaa suloisen helposti uuden roolin alle ja unohtuu. Olen unohtanut monta asiaa: Maalaamisen, kirjoittamisen, eläimet... Keskitän jaksamiseni vain välttämättömään ja olen kodinkone ja se Äiti. Olen onnellinen kun lapset ovat onnellisia, puhun lähinnä lapsistani, käyn kylässä lähinnä kyläilyttämässä lapsiani. Usein tuntuukin, että ei kukaan muukaan kaipaa -minua-. Äitinä olen ihan hyvä, tähän asti onnistunut siinä mitä teen, toisin kuin ihmisenä omassa elämässäni. Muutkaan eivät katso tätä -Äitiä- säälien tai häpeillen. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan saan viettää hetken omana itsenäni miehen kanssa, mutta usein katsomme vain hiljaa elokuvia. Puhun aina Äidin suulla, ajattelen Äidin ajatuksia ja teen tekoja joita Äiti tekee.

Ei se sinänsä mitään, kun ajattelen mistä pisteestä pitäisi alkaa rakentaa sitä omaa elämää (oletettavasti sitä pitäisi alkaa elää kun jälkikasvu about pyyhkii pyllynsä omin neuvoin) niin saan nokkosrokon ja rytmihäiriön. Lapsikiintiöni on kuitenkin täynnä, eli kauaa en voi piiloutua enää roolini taakse. Sitäpaitsi, lapset häpeävät vanhempiaan aina, en silti halua, että sille tulevaisuudessa on näin selkeä syy.

Väärin ei pidä käsittää, en vaihtaisi perhettäni pois yhdestäkään akateemisesta tutkinnosta, ylioppilashatusta tai uraputkesta. Persus on vaan täynnä tikkuja, kun kannikat edellä yrittää vuosi toisensa perään kiivetä puuhun.

Mennyttä ja nykyisyyttä

2009-01-09T14:48:00.005+02:00

Siirränpä tänne yhden tekstin jonka kirjoittelin jokin aika sitten toisaalle:

"Vastasyntynyt vauva on epäkiitollinen olento. Se ei tunnu välittävän mistään ja se tuntuu inhoavan kaikkea, mitä sille tehdään. Se ei vastaa, vaikka kuinka sitä rakastaisit tai ainakin väkisin yrität rakastaa, koska niin kuuluu tehdä.

Kun ensimmäiseni syntyi, se oli vauva. Ei se mikään ihminen ollut, ei mistään kohti. Sitä hoidettiin tunnollisesti ja hyvin, ei laiminlyöty sen tarpeita koskaan, vaikkei se vastannutkaan hymyyn ja kaiken uurastuksenkin jälkeen se saattoi vain parkua vihaisena. Saatoin katsella sen silmiin ja tuntea, no, en mitään, hämmästystä ehkä. Ei se tuntunut omalta ja rakkaalta, kuka lie olikaan, mokoma mötkäle.

Se, ettei rakasta omaa lastaan ei sovi alkuunkaan äitiyden pastellinsävyiseen maailmaan. Tuhannen tuhatta kertomusta alkaa: "se rakkautta ensisilmäyksellä" olipa se sitten sitä tai ei. Epäilemättä lapseensa voi rakastua synnytyssalissakin. Enpä minäkään sitä toitottanut, että lapseni jää vaille kaiken voittavaa äidinrakkautta! Ajattelin melko tyynesti, että eihän vierasta ihmistä voi kukaan rakastaa.

Olin huolettomuudessani ihan oikeassa, ajan myötä opin tuntemaan tyttäreni ja rakastamaan sitä valtavan paljon. Silti en koe tänäkään päivänä kovin maailmankaatavia tunteita sitä kohtaan, en leijonaemojen pyhää, kaikenvoittavaa rakkautta joka pakahduttaa sydämen ja joka melkein koskee. En jaksa olla huolissani siitäkään, olenhan hyvin hillitty rakastamaan ylipäätään ketään. En usko, että se on silti sen vähemmän rakastamista.

Toinen tyttäreni näki maailman kesän lopussa. Tänään katselin sitä silmiin sen ahnehtiessa pullostaan maitoa. Miten vieras minä olenkaan sille, miten silmissä ei vielä loista se ilo, kun näkee äidin. Melkein kuin olisin yhtä tyhjän kanssa, syliksihän kelpaa kuka vaan, joka hengittää. Jokaiseen lämpöön ja jokaisen sydämen sykkeeseen se nukahtaa, kenen tahansa sylissä se syö ja pysyy hengissä. Kyllä se joskus on jo hymyillyt takaisin, mutta hymyileehän se paskalle vaipassa, ilmakuplalle mahassa ja oksennuksellekin, puhumattakaan elottomasta hymynaamakuvasta hoitopöydällä.

Nyt kuitenkin tunsin läikähdyksen kaikessa tunneköyhyydessäni. Miten voisin herätä uuteen aamuun, tietäen etten koskaan voisikaan enää katsella noihin pikisilmiin, aamuun ilman tuota pientä ihmistä. Hetken jopa syyllisyys kuristi kurkkua, jäikö ensimmäinen jostain paitsi, kun sen kanssa heräsin tähän tuntemukseen vasta kuukausien päästä. Nostin pienimmän röyhtäilemään ja sen jälkeen silmieni tasolle. Sen silmät harittivat välinpitämättömästi minne sattuu, kunnes ne kohdistuivat kukkaan takanani, sille se hymyili, minä olin ilmaa.

Päättelin, että yhtälailla taisimme olla vieraat toisillemme, minä ja esikoiseni. Kyllä näistä hyviä ihmisiä kasvaa, pienistä tukkajumalistani."

(anteeksi epämääräiset lauseet tai mahdolliset kirjoitusvirheet, tuo rakas vieras tuossa vaati välillä tutin tuuppaamista taas suuhun)

SYYSKUUSSA 2008

Nopeasti ne ensikuukaudet unohtuvat, nyt missä kohtaammekin, väläyttää tuo aurinkoinen kuopus koko maailman sulattavan hymynsä eikä siitä voi erehtyä. Se sanoo: Äiti.

Joka ilta kun lamppu sammuu...

2009-01-09T00:27:00.000+02:00

Aiemmin jo mainitsinkin kaamoksen kylkiäisestä, uniongelmistani. Tässä sitä taas odotellaan nukkumattia kylään, aamulla olisi aikainen herätyskin. Mies nukkuu, lapset nukkuu, koira nukkuu. Kissa kehrää tuossa miehen ja minun välissä, tiedä siitä nyt nukkuuko se, silmät on auki-kiinni-miten-sattuu. Koneen näytön alaruudussa minuutit tikuttavat armotta eteenpäin, kokoajan vähemmän aikaa nukkua.

Viimeyönä näin unta (ilmeisesti vässykkä-ahdistuksessani), että mies petti. Se jotenkin vaan totesi, ettei saa meistä sitä mitä tarvitsee ja tapaili jotain nuorta tyttöä, suomenruotsalaista (???).
Uni oli kummallisuudessaan raastavan todentuntuinen ja havahduin voimakkaasti ahdistuneena. Nukahdin uudestaan vain nähdäkseni jatko-osan. Päätti se sitten olla lähtemättä sen tyttösen matkaan, mutta unessa näin sen kirjoittavan jotain sähköpostia sille tytölle, jossa se etsi jotain uutta naista.
Syy oli unessa omani, en enää muista tarkkaan miksi, mutta minun ja vain minun.
En voi kuvailla unta kovin tarkkaan, sillä olen pitkälti unohtanut sen, mutta heräsin toistamiseen todella surkeana ja olin koko aamun jotenkin ahdistunut.

Kun kerroin sitten tuosta unesta miehelle, odotin vastaukseksi jotain lohduttavaa ja vakuutteluja siitä että ihan hyvä vaimo olen ja rakastan rakastan.

- Se oli vain uni.
- Mitäs olet tuollainen, tulee jo uniinkin.

!!!

Ei se koko päivänä sanonut mitään muuta.

Tiedän että en ole ollut kukkeimmillani tänä pimeänä aikana, univelkaisena, väsyneenä, fyysisesti yhä romuna, mutta silti! Miksei miehet IKINÄ tajua asioiden OIKEITA arvoja ja mittasuhteita? Nyt sieluparkani ei saa rauhaa ennenkuin sille sanotaan että siitä tykätään. Pitääkö tässä mennä kuin esikoinen konsanaan kerjuulle "Isä tykkäätkö sinä minusta" se käy päivän mittaan varmistelemassa, jos minäkin kauriinsilmineni siihen jonon jatkeeksi "tykkäätkö sinä vielä äidistäkin?"

Imetystuki vai imetyspainostus?

2009-01-08T18:04:00.000+02:00

Sain tehtyä suurimman osan rästiin jääneistä kotitöistä, sentään. Naama ei ole etsiytynyt meikkipussin ääreen ja siivouskin jumittaa kun esikoinen alkaa olla mökkihöperö hurrikaani. Missä huoneessa se suinkin viettää yli 3min niin se huone on ns. menetetty. Miehen saunakaljatkin on kaupassa, kun pakkanen ja tuuli ovat teljenneet meidät vuokrakoppimme ankeaan vankeuteen.

Mutta ei se mitään, nokkela vaimo keksii aina jotakin! Ensinnäkin, kynttilän valossa onkin vallan romanttista ja kas, varjot kätkevät n. 60% sotkusta! Vässykkä koiramme vihaa pakkasta, pitää kyllä talvesta muuten, eikä se suostu kävelemään kanssani 3 kilometrin lenkkiä kauppaan ja takaisin sitä olutta hakemaan... Vaan ei hätää! isäni asustelee 200m päässä ja senpäs jääkaapista löytyy muutama pullo, ehkä selviämme 400m ilman, että koiraa tarvitsee kovin pitkiä matkoja kantaa. (Naamanikaan ei näytä yhtään hullummalle kynttilän valossa). Reippaan hyötyliikunnan korvaan stepperillä illan mittaan.

Lueskelin tänään uutta Kaksplussaa ja sen syövereistä löytyi imetysaiheinen artikkeli. Ennakkoasenne oli heti hiukan piikit pystyssä, kaksi epäonnistunutta imetystä taustalla, kuinkas muuten. Oli kuitenkin mukavaa lukea, että ihan Imetyksen tuki Ry on sitä mieltä, että meillä ON ilmennyt jonkinlaista imetyspainostusta ja ehkä hienoista fanatismia jotka ovat aiheuttaneet monelle harmaita hiuksia, eihän tuo luonnostaan ainakaan kaikilta suju. Äitiys on meillä muutenkin tässä maassa sellainen suorittamisen paikka ja siihen on sidottu imetys ihan liiaksi, etenkin pitkä täysimetys. Ihanaa, että tässä löyhennetään otetta, se auttaa monia äitejä OIKEASTI jaksamaan. Imetyksen tukeminen ja edistäminen ovat tärkeää ja hyvää työtä, hienoa että asiaa ajava yhdistyskin pystyy mukautumaan hienovaraiseen työhönsä tällä tavalla! Olisinko itsekin höyryissäni jaksanut jos olisin (ensinnäkin saanut ylipäätään imetykseen tukea) osannut ajatella järkeviä välitavoitteita, enkä tuskissani ajatellut PAKKOA täysimettää 6kk ja osittain vuoden. Oli helpompaa lopettaa kokonaan.

Jossittelu on enää turhaa, sillä me on vähän niinkuin hävitty tää peli jo. Nykyään suhtaudun asiaan jo niin hyvin maalaisjärjellä, kuin äiti ja nainen vaan voi. Meillä kun on ikäänkuin heikot hetkemme.

Esikoisemme myrskypuhureihin en muuten ole vielä keksinyt ratkaisua ja mieskiin on kysymysmerkkinä. Saako ne teipata seinään?

Rokulipäivä

2009-01-07T17:11:00.000+02:00

Väsyttää, uuvuttaa, riipii hermoja, pinna on kireällä. Ei huvita aamulla nousta ylös, ei huvittaisi korvaansa lotkauttaa jälkikasvun vaateille. Kello on nyt 17.12 ja istun aamutakki päällä tukka solmussa peiton alla myllätyssä sängyssämme. Mies on koko päivän kaitsenut lapsia jotka känkkäävät, kun eivät pääse ulos, toinen riehumaan ja toinen nukkumaan.
Nousenkohan täältä tänään ollenkaan.

Jokaisen kaamoksen perinteinen vuorokausirytmin sekoittuminen vaivaa, unta saa vasta lähempänä aamun tunteja ja herääminen riipii kuin raastinrauta sielua ja ruumista kun "aamu" koittaa. Siis mikä aamu? Näillä leveysasteilla aurinko nousi tänään 9.20! Heräämistä seuraava pitkä pimeys pakottaa usein silmät kiinni uudestaan.

Tekisi mieli ryhdistäytyä, muttakun ei vaan jaksa. Olo on kuin koko talven tallatulla villasukalla, löysä ja nuhjuinen. Onneksi nuorimmainen syö tetrasta ja purkista ruokansa, esikoinen on saanut tyytyä mielenkiintoisiin ateriankorvikkeisiin, kun ensimmäinen järkevä ruoka valmistuu vasta illaksi.

Mikä se tuo mieskin on mokoma, jos se täällä vätystelisi niin olisin aikoja sitten ajanut sen rähisten pihalle pakkaseen piristymään. Itse saan kahvia sänkyyn, paljos täältä tekee mieli nousta. Itsekö täällä kaiken aina saa hoitaa, oman persuksenkin potkimisen.

Tänään lupaan napata kiltisti unilääkkeen klo 22.30 mennessä ja elää huomisen siivosti ja kurissa ja nuhteessa. Pakottaudun taikomaan normaalit ruuat normaaliin aikaan ja kuromaan kiinni tekemättömät kotityöt. Ihan varmana ulkoilen kauppaan ja ostan miehelle muutaman saunakaljan (pakkasraja -18 vauvan takia!) Niin ja kampaan naamani ojennukseen.

Enemmän kuin vässyköintiä vihaan omaa vässyköintiäni.

Terveisiä perheestä!

2009-01-06T23:26:00.000+02:00

Pitkästä aikaa innoistuin ideasta pistää pystyyn oma blogi. Kun kaikki muutkin, me kanssa! Arkisia tavallisuuksia, arkisia omituisuuksia ja perinjuurin perusteellisia pohdintoja erinäisistä aiheista siis luvassa milloin minkäkinlaisella päivitystiheydellä. Kyllähän sitä aina tapahtuu, kun saman katon alla asustaa mies ja vaimo, kaksi alle kolmevuotiasta tytärtä, vajukki-eunukki kissa ja tosikko collie-narttu.

Jotta teretulemast lueksimaan!