Isänpäivä

Äitienpäivä on perinteisesti se päivä, jolloin äidin työtä perheensä eteen halutaan erityisesti kunnioittaa. Äidille kukkia ja äidille kakkua, äidille valmis pöytä ja vapaata siivouksesta. Lahjaksi kenties jotain hemmottelevaa, aamiainen sänkyyn ja kyytipojaksi jotain kuplivaa. En voi kieltää, mii laiks!

Isänpäivän luonne on erilainen. Isänpäivänä isikin saa kenties aamiaisen sänkyyn, kortin ja uudet bokset tai kylpytakin. Mutta isänpäivänä harvoin kuulee kenenkään käyneen vaikka ravintolassa syömässä tai isän saaneen levätä ja töllöttää vaikka formulat telkusta rauhassa. Isänpäivänä keskitytään jotenkin isä-lapsisuhteeseen, tehdään perheenä jotakin kivaa. Isänpäivä on kuitenkin vain varjo äitienpäivästä, sellainen pakollinen no ettei tuu paha mieli-päivä. Miksi?

Tämän päivän isä saattaa olla melkoinen arjen sankari. Siinä missä pari sukupolvea sitten isi ei paljon kakkavaippaan kantaa ottanut ja kotityöt oli akkojen hommia, on isän rooli nykyään aivan erilainen. Isä osallistuu odotukseen ja tulee mukaan neuvolaan ja ultraäänitutkimuksiin, isä menee melkein aina mukaan synnytykseen, isä valvoo öitä äidin apuna, joskus äidin sijaan ja kakkavaippa vaihtuu yökkimättä siinä missä äidiltäkin. Isä opettelee lukemaan lastaan siinä missä äitikin ja kokkailee ja siivoaa, pyörittää huushollia tasaveroisena aikuisena. Tämä kaikki muutos niin pienessä ajassa, kun tuossa entisessä ajassa elävät miehet ovat edelleen läsnä hekin. Isyys elää murrosvaihetta, eikä se välttämättä ole miehelle ihan helppoa, kun viestit on nyky-yhteiskunnan ja omien isien ja isoisien (ja äitien ja isoäitienkin) puolelta mahdollisesti hyvin erilaisia.
Suotta te isät vähättelette, muutos parempaan vanhemmuuteen on ollut pieni askel yksilölle, mutta suuri yhteisölle.

Meidän perheessä on kaksi vanhempaa joilla on vahvuutensa ja joilla on heikkoutensa. Meidän perheessä on myös aika huippu isä. Naimisiin mennessäni tiesin valinneeni rinnalleni hyvän miehen, mutta en tiennyt, saatoin vain arvailla, olisiko mies hyvä myös isänä. Esikoinen syntyi kun olimme vielä hyvin nuoria, mutta mies heittäytyi isyyteen ihailtavan ennakkoluulottomasti. Jos paineita oli, niin ei niitä paljon huomannut. Koska imetykseni eivät onnistuneet, ei ollut mitään syytäkään sille, että äiti on selkeä ykkönen hoitajana, vastuun jaosta ei tarvinnut tapella, mies on kantanut osansa, jollei enemmänkin. Aina.

Nainen, äiti, ei aina osaa antaa isyydelle tilaa, siinä missä äiti itse saa yleensä hakea äitiyttään melko vapaasti. Myönnän, etten aina ole antanut itsekään. En ole pikkutarkka, eikä vauvojen varustelu ole koskaan ollut SE juttu, missä olen nipottanut, mutta hoitotavat, tarpeisiin vastaaminen ja sen tärkeys, niiden kanssa olen vahtinut miestä haukkana, soimannut jopa virheistä joita itsekin saatan sortua tekemään. Vasta kun olen ollut varma, että olemme samalla aaltopituudella, olen osannut höllätä reilusti. Eipä silti, perusteita vailla ei laadunvalvontani ole ollut, minähän lapsiini kuitenkin ehdin kotona ollessa paneutua huolella ja ajatuksella ja tänäkin päivänä voin ylpeydellä todeta, että isä ja lapset pärjää aivan varmasti, missä vaan ja milloin vaan, melkein kuinka kauan vaan. Kiitos miehelle siitä, että hän suhtautui luottavaisesti äitiyteeni ja joustavasti isyyteensä. Kuin myös on aina paikannut minua siinä, missä olen vanhempana horjunut.

Ei se isi tänäkään vuonna vapaalle pääse, mutta ehkä päivään voisi lisätä enemmän samaa fiilistä kuin äitienpäivässä on. Se on juhla sille, mihin mies ja isä on pystynyt ja kippis sille, että se on suuren suuri lahja jälkipolville, jotka vievät sukupolvi sukupolvelta aina vain jalostettuna uuden ajan isyyttä ja tiimivanhemmuutta eteenpäin. Kiitos ja kumarrus, Tämän Päivän Isät.

Ja tyksin mää teistäkin, aiempien polvien isät!

Äidillä on nimikin ja se on ihminen eikä kone

Pitkästä aikaa ajattelin taas kirjoittaa, kirjoittaa aiheesta, joka ei onneksi enää ole täysin tabu, mutta yhä edelleen enemmän tai vähemmän vaiettu asia:

Joskus oman lapsen/lasten kanssa on kamala olla.

Omista tyttäristäni toinen lähestyy jo pikkuhiljaa eskari-ikää ja toinen aloitteli juuri sen kuuluisan emäuhman, 3-vuotisuhman. Olen ollut kesän kotiäitinä lukuvuoden kestäneen hoitojakson jälkeen. Sanomattakin on selvää, että hermoja on kutkuteltu kesän mittaan. Vajaa viisivuotiaan väliinputoojavihe kuohuttaa tunteita ja kolmevee vastustaa periaatteesta, vaikkei ole edes varma, mitä. On ollut päiviä, jolloin olen huutanut, karjunut ja tuskastunut iltapäivään mennessä jokaisesta äänestä, päiviä jolloin en raivoltani ole jaksanut mennä edes ulos vaikka kesä oli kauneimmillaan. Päiviä jolloin joka hiivatin rasahdus lasten osalta viilsi hermoja. No, vaiheet ovat vaiheita ja ohimeneviä, viimeistään toisen lapsen kohdalla se pitäisi jo ymmärtää ja siihen suhtautua äidillisellä lampaan lauhkeudella ja nautaeläimen hermojänteillä. Rajat ja rakkaus, laske kymmeneen, kun vaan eivät ole nälissään, ulkoilevat ja nukkuvat hyvin, muista nyt ettet miestäskin liikaa rasita, itsehän olet ne tehnyt, kyllä äidin nyt pitäisi... Haistakaa nyt jo paska. Ihan totta.

Kaikki alkaa siitä hetkestä, kun tuore äiti on puristanut sen lapsen sisuksistaan tavalla tai kolmannella ja saa kinaisen, limaisen ja verisen, epämääräisen värisen ja yleensä surkeasti karjuvan lapsensa ensi kertaa nähtäväksi. Juuri silloin pitäisi ehdottoman äidinrakkauden syttyä ja leijonaemon vaistojen herätä ja käskeä kahmaisemaan kupeiden hedelmä hoitajilta ja puremaan jokaista joka kehtaa lähestyä. Ihan kiva, että joillain se toimii, mutta eihän se tietenkään kaikkien kohdalla niin mene. Yhä edelleen äidit kokevat syyllisyyttä tunteiden puutteesta uutta tulokasta kohtaan. Koska sen nyt vaan pitäisi mennä niin. Kukaan ei viitsi sanoa, että odottele nyt ihan rauhassa ainakin siihen, kunnes lapsesi alkaa hymyillä sinulle. Kukaan ei sano, että odottele rauhassa kunnes koliikki menee ohi, tai että kun saat taas nukkua edes useita tunteja yhteen putkeen vuorokaudessa. En edes aloita siitä, miten ristiriitaisi tunteita imetys voi herättää, tuo pyhistä pyhin.

Mutta äidithän ovat aina ennenkin jaksaneet!

Meillä on tiskikoneet, juokseva vesi, sähköt ja pullonlämmittimet, mutta onko kukaan huomannut, miten suuri ero on siinä, miten lapsen hoidosta ajatellaan. Varhainen vuorovaikutus, uhmaikien kohtaaminen, lapsen kohtaaminen ihmisenä alusta alkaen, läsnäolo. Minusta lapselle on nykyään osattava antautua niin täysin, että jää siinä helposti ne tiskikoneetkin täyttämättä. Läsnä oleminen on vaativaa puuhaa, se ei onnistu toisella kädellä tai puolella ajatuksella. Se on kuluttavaa ja se on väsyttävää, eikä se varsinaisesti palkitse hirveästi näinä kuluvina pikkulapsivuosina, sen hedelmä on nähtävissä vasta myöhemmin, toivottavasti. Enää emme huudata lapsia uneen, enää emme jätä lasta kohtaamaan uusia tunteitaan yksin, enää emme ruoki kellon mukaan, enää emme vaadi itsenäisyyttä pikkuvauvoilta. Minä en käännä selkääni uhmaikäiselle, vaikka välillä tekisi mieli kääntää puoli mannerta sen räkä poskella rähisevän raivopään päälle.

Äidit eivät ole yli-ihmisiä.
Joskus niiden vaikeampien vaiheiden päälle sattuu yhtä ja toista sen äidin omassa pienessä elämässä. Voi olla parisuhteen kriisiä, unettomuutta, kasautuneita kotitöitä, taloudellisia vaikeuksia, voi olla ne kaikki kerralla ja mielikuvituksen rajoissa, mitä lie päälle. Voi olla hyvin vähän arkeen osallistuva puoliso, läheisten kuolemia tai sairastumisia. Tai ehkä ikävyydet kohtaavat puolisoa, ja hetkessä arki muuttuu yksin pyöritettäväksi. Uupuneena äidinrakkaudellakin on rajansa. Ei äiti ole mikään myyttinen olento, joka voi siirtää oman elämänsä murheet sivuun aina, kun biologinen jälkikasvu sitä vaatisi. Äiti on ihminen.

Äidin ehdoton ja rajaton, muuttumaton ja murtumaton rakkaus lapsiaan kohtaan on vain yksi edelleen hyvinvoivista äitimyyteistä. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni oppii hyväksymään negatiivisetkin tunteensa lapsiaan kohtaan ja kohtaamaan ne rehellisin mielin. Okei, tänään tuo kakara vituttaa niin, että tukka tippuu päästä ja perna repeää, jos ei aortta ehdi ensin. Se voi vituttaa huomennakin. Voi olla, että päivässä on kaikessa karmeudessaankin joku hyvä hetki, tai sitten sitä ei ole. Lopullisesti en silti tähän päivään mennessä minäkään ole lapsiani alkanut vihata. Enkä usko niin käyvän vastakaan. En usko, että niin kellekään normaalille ihmiselle kävisi.

Jos joskus, rakkaat pikku rähinäprinsessat, sattuisittekin lukemaan tämän tekstin, meneehän se sentään internetin ihmemaahan ja julkiseksi, niin tarkoitukseni ei ole sanoa, että te olitte hirveitä, että lapset ovat hirveitä. Tarkoitukseni on sanoa, että äidit(kään) eivät aina osaa, eivät aina pysty, eivät aina jaksa. Epätäydellisyydellä on ihmisyydessä mitä keskeisin paikka. Annetaan sille sijaa.

Joskus jään itsekin jumiin äidin "arvonimeni" alle. Lapsiltakin saattaa unohtua, että äidillä on joku nimikin. Muun maailman ei sitä kuitenkaan sovi unohtaa, että olen nimeltäni Piia, en äiti.

Kohti kolmeakymmentä

Mittariin pärähti 26 vuotta tänään. Se voisi tuntuakin paljolta, kun ensi kertaa ollaan lähempänä kolmeakymppiä, kuin kahtakymppiä. Se ei kuitenkaan tunnu, päinvastoin! Esikoinen ehtii kouluun siihen mennessä, kun saavutan suomalaisen ensisynnyttäjän keski-iän. Tuntuupa nuorelta :D

Joten hyvää syntymäpäivää minä! Ihan iloisin  mielin kolmeakymmentä kohti.

Naisten asialla, oikeasti

Jokainen nainen ei ole äiti, mutta jokainen äiti on nainen.

Tänää autossa ajattelin politiikkaa, kansanedustajia, asioita joiden takana edustajat seisovat, arvoja, asioita jotka ovat vailla ajajiaan, tai joiden ajajat saavat liian vähän näkyvyyttä.

Ajattelin naisten asioiden ajamista, ajattelin feministejä. Ajattelin feminismiä, jossa naista ollaan kovasti tavallaan laittamassa mieheksi miehen paikalle. Onhan se hyvä, että nainen voi kouluttautua, luoda hyvän uran, olla vakuuttava johtaja, juoda tuopista kaljaa, olla itsekäs, mennä armeijaan ja niin edelleen. Naisille on auennut monta uutta polkua, mutta jotkut polut ovat minusta yhä vain pysyneet kinttupolkuina, unohduksissa, sellaisena vähäpätöisenä sentimentaalisena höttönä, ei niin tarpeellisena.

Tarkoitan siis monen naisen elämässä oikeasti lopulta tärkeistä asioista. Asioista, joita moni ei ehkä uskalla pitää tärkeänä, koska se nyt on, no, jotenkin epäfeminististä. Esimerkiksi synnyttäminen. Synnyttämistä ei saa pitää kauhean tärkeänä asiana ja lopputulokseksi on riitettävä terve vauva. Naiset on kärsineet ennenkin, ei silloin ollut edes kivunlievitystä ja silti saatiin lapset maailmaan!!!
Niin, ennen ei naisilla ollut äänioikeuttakaan, olisiko se riittänyt, kun annettiin oikeus omaan omaisuuteen? Mitä sillä täysivaltaisella äänioikeudella nyt tekee?
Tai imetys, miksi sitä erikseen edistää tai tukea kun korvikkeellahan pojista kasvaa vahvoja kuin härät! Niin naapurin kummin kaiman pojastakin kasvoi.

Synnyttämisestä, imetyksestä, lasten kotona hoitamisesta, esimerkiksi niistä on tehty naisille ihan toissijaisia asioita, vaikka moni kokee ne, surullista kyllä, etenkin jälkikäteen sitten kuitenkin elämässään tärkeiksi asioiksi. Ei sitä lapsettomana asiaa ehkä osaakaan ajatella, ei etenkään, kun tästä naisten lisääntymiskulttuurista on tehty sellainen sivujuonne naisen elämässä. Eihän lisääntyminen saa olla mikään itseisarvo naiselle!

Ajatelkaapa, miten epäoikeudenmukaista se on. Omat lapset, oma perhe, lasten syntymä, ne ovat ihan taatusti elämäni suurimpia kokemuksia ja asioita. Silti kuljin niiden läpi vähän laput silmillä, katse kiinteästi sen oman elämän etenemisen tavoittelussa. Nyt voin enää katsella vain taaksepäin ja toivoa, että kaikki eivät tekisi samoin, ettei ketään Herra varjele, kannustettaisi tekemään samoin!

Naisilla on oikeus haluta synnyttää niinkuin he haluavat! (Siis järjen rajoissa tietenkin, sikiötä selkeästi vaarantamatta, mutta tämä nyt on itsestäänselvää) Naisilla on oikeus kasvaa imetysmyönteisessä yhteisössä, jossa kannustetaan imettämään ja hoivaamaan vauvaa ja lasta, niinkuin oma vaisto sanoo. Yhteisössä, joka tukee väsynyttä äitiä jaksamaan, eikä oikomaan mutkia suoriksi. Naisilla on oikeus rakastaa lastensa kanssa oloa, oikeus olla lastensa kanssa. Naisilla on oikeus HALUTA edellämainittuja, pitää niitä TÄRKEÄNÄ. Se ei saa tehdä naisesta siinä tapauksessa hellan ja nyrkin väliin alistuvaa yhteiskunnan oravanpyörästä putoajaa. Sellaista antifeminististä keulakuvaa.

Jos minä olisin kansanedustaja, haluaisin olla näiden asioiden takana. Naisen asialla.

Meillä

Kevät saa aina aikaan kauhean muutosvimman, pitäisi vaihtaa kaiken paikkaa ja kaiken väriä ja viskata 70% tavarasta menemään ja tuotava jotain tilalle. Hölmöyttä, ja tänä vuonna yritän vastustaa mokomaa ihan vain siksi, että turha kuluttaminen on turhaa kuluttamista. 

Olohuoneessa järjestys vaihtui, kissanpuu on nyt ikkunan edessä nurkassa, nojatuoli kissanpuun seinustalla ja stepperinromu meni jonnekin nurkkaan.

Heppailtiin laskiaistiistaina!

Kevät!

Varaslähtö tai ei, mutta blogi sai taas keväisen ilmeen.

Valo tulvii sisään ikkunoista jälleen, tomaatin, paprikan, basilikan, persiljan ja ruohosipulin siemenet on itämässä ja herneenversoja jo toinen kierros kasvamassa.